Leena Ylimäki

Draama on ilo!
Draama on ilo!
6 väärää väittämää draamatyöskentelystä

6 väärää väittämää draamatyöskentelystä

Draamatyöskentely on ihasteltu, mutta myös kummasteltu toimintamuoto. Kynnys draamahetken aloittamiseen on korkea, koska ei tiedetä mitä ja miten aloittaa. Draamatyöskentelyyn liittyy paljon myös ennakkoluuloja. Tähän on koottu kuusi yleisintä väittämää draamatyöskentelystä, joista yksikään ei pidä paikkaansa.

1. Draamatyöskentely on näyttelemistä.

Ei ole. Draamatyöskentely on mm. eläytymistä, leikkimistä, kuvittelua, hassuttelua ja yhdessä toimimista. Draamatyöskentelyssä ei ole käsikirjoitusta eikä yleisöä.

2. Draamakasvattajaksi täytyy opiskella pitkä koulutus.

Ei tarvitse. Usean opintopisteen koulutuksia tai pitkiä kursseja ei välttämättä tarvitse tehdä. Tärkeintä on oma innostus ja perusasioiden haltuunotto. Pidemmillä kursseilla tai opintojaksoilla päästään toki syvemmälle draamakasvatuksen ytimeen ja sen monipuolisuuteen, mm. eri draaman genreihin, mutta alkuun pääsee hyvin lyhyemmälläkin koulutuksella.

3. Draamatyöskentely esim. koulussa vaatii paljon aikaa ja tilaa.

Ei pidä paikkaansa. Draamaharjoituksia voi ottaa yksittäisinä lyhyinä harjoituksina opetukseen yhdistettynä ja toteuttaa ne siinä tilassa, joka on käytössä. Aina ei siis tarvitse esimerkiksi liikuntasalia ja koko tuntia aika draamatoiminnalle.

4. Draamatyöskentelyyn tarvitaan paljon rekvisiittaa.

Ei tarvita. Usein parhaat ideat syntyvät tyhjästä, rekvisiitta saattaa ohjata osallistujia liikaa, jolloin mielikuvitukselle ei jää tilaa. Toisaalta rekvisiitan vähäinenkin käyttö voi innostaa ja rohkaista niitä, jotka muuten arastelevat olla esillä omana itsenään. Jos draamatyöskentely innostaa osallistujia valmistamaan oman esityksen yleisölle, silloin rekvisiittaan ja tarpeistoon kannattaa panostaa eri tavalla kuin matalan kynnyksen draamahetkessä.

5. Draamatyöskentely on tarkoitettu vain pikkulapsille.

Ei pidä paikkaansa. Draamaa voi tehdä kuka vain ikään tai taitotasoon katsomatta. Monet draamaharjoitukset sopivat ihan kaiken ikäisille. Koska draamahetki on aina osallistujiensa näköinen ja joka kerta ainutlaatuinen, voi samoja perusharjoituksia tehdä uudestaan samallakin ryhmällä monta kertaa. Myös nuoret ja aikuiset innostuvat usein draamatyöskentelystä.

6. En voi ohjata draamahetkeä, koska en ole varma taidoistani, minulla ei ole mielikuvitusta enkä uskalla näytellä.

Ei pidä paikkaansa. Draamatyöskentelyn kanssa kannattaa ottaa rennosti. Jonkinlainen suunnitelma on hyvä olla, mutta tarkkaa minuuttiaikataulua ja käsikirjoitusta ei kannata tehdä, jotta osallistujat voivat itsekin vaikuttaa harjoituksen kulkuun. On tärkeää, että draamahetken ohjaaja osallistuu itsekin toimintaan heittäytymällä leikkiin mukaan, mutta ”täydellinen” ei tarvitse, eikä saakaan olla. Turvalliseen ja kannustavaan ilmapiiriin vaikuttaa paljon se, kuinka ohjaaja itsekin uskaltaa olla keskeneräinen ja tehdä virheitä. Näyttää esimerkillään, että tehdään ja kokeillaan yhdessä ja annetaan luovuudelle tilaa. Osallistujien ehdotukset ja mielikuvitus ovat suuressa roolissa toiminnassa, ohjaajalla ei tarvitse olla kaikkea valmiina. Rosoisuus on draamatyöskentelyssä valttia täydelliseksi hiotun sijaan.

 


Esimerkiksi näillä pääset draamatyöskentelyssä hyvään alkuun:

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, draamamateriaalit, draamatyöskentely, 0 kommenttia
Sinä keväänä taide sai uusia muotoja

Sinä keväänä taide sai uusia muotoja

Sinä keväänä koko maailma pysähtyi. Menemistä ja tulemista valvottiin. Tekemistä ja osallistumista rajoitettiin. Tuttu maailma oli muuttunut toisenlaiseksi ja elämä siinä piti muotoilla uudella tavalla. Arkinen elämä löysi kyllä nopeasti uomansa uudessa maailmassa, mutta jokin jäi muutoksen jalkoihin.

Sinä keväänä, kun maailma mullistui, taide-elämä koki kolhun. Museoiden ja teattereiden ovet suljettiin, konsertit peruttiin ja taiteelliset kokemukset jäivät saamatta.

Taide on henkinen voimavara

Ensin asiasta olivat huolissaan ne, joiden sydämessä taide oli sykkinyt aina. Ne, jotka tekivät töitänsä taiteen parissa. Ne, joiden perheeseen kuului näyttelijä, muusikko, taidemaalari tai tanssija. Eikä huoli ollut pelkästään taloudellinen. Huoli oli siitä, ettei taiteellista kokemusta voinut jakaa toisen kanssa. Yhdessä jaettu elämys jäi puuttumaan ja taiteesta ammennetut ajatukset jäivät ilmaan leijumaan, kunnes haihtuivat hiljaa pois saamatta mistään vastakaikua.

Suurin huoli oli mielestä ja henkisistä voimavaroista, siitä kuinka taiteen monet eri ilmentymät eivät enää hoivanneet meitä, vaan jäivät yleisön, osallistujien, ulottumattomiin.

Vähitellen kasvava joukko ihmisiä alkoi huomata taide-elämän hiipumisen merkityksen. Kun teatterin ovet suljettiin, huomattiin, ettei ollut enää mahdollista samaistua tarinaan katsojana ja kokijana. Kukaan ei herätellyt pohtimaan asioita toiselta kantilta, tarjonnut mahdollisuutta nähdä ja kuulla tarinoita, jotka auttoivat ymmärtämään maailmaa.

Kun taulut jäivät lukittujen taidemuseoiden ovien taakse, huomattiin, että tarvittiin sittenkin värien ja muotojen kieltä jäsentämään jotain omasta itsestämme, tunteistamme ja mielipiteistämme. Omia ajatuksia ei voinut enää peilata kuviin, jotka näyttivät sen, mitä vain harvoille uskalsimme itsestämme paljastaa.

Kun konserttien musiikki vaimeni, huomattiin, että loputon hiljaisuus ei ilmaise niitä tunteita, joita koko kehomme on täynnä. Musiikin puuttuessa jäätiin vaille sanoja, tulkintoja ja säveliä, joita emme itse pystyneet luomaan, mutta jotka kuullessamme toivat lohtua, innostusta, ymmärrystä ja toivoa.

Taide-elämän hiipuessa jäätiin vaille yhteisiä jaettuja tunteita, kokemuksia, elämyksiä ja muistoja.

Kolhun kokenut kokonaisuus

Sinä keväänä, kun taide-elämää kolhaistiin, sai kolhun myös jokin ihmisten sisällä. Myös hänellä, joka normaalioloissa oli väheksynyt taiteilijoita, joka ei välittänyt istua teatterissa eikä voinut ymmärtää musisointia. Myös hänen sisällään ja ympärillään jotain hiljaa rapistui.

Sinä keväänä onneksi muistettiin, että ihminen on kokonaisuus, jonka yksi merkityksellinen osa on synnynnäinen luovuus. Luovuuden ilmentymä on kuvataidetta, musiikkia, tanssia, esityksiä ja tarinoita. Jos luovuus poljetaan arjen jalkoihin, peitetään, tukahdutetaan ja kielletään, vähitellen koko ihminen ja koko yhteiskunta kärsii.

Taide-elämä on kuin vaihtuvat maisemat, jotka olemassaolollaan rikastuttavat ja värittävät eri tavoin maailmaamme. Se antaa mahdollisuuden viedä ajatukset hetkeksi toisaalle tai syventää ajatukset juuri siihen, mitä eniten haluamme pohtia.

Kun taide-elämä hetkeksi hiipui, huomattiin, että taide on edelleen sitä, mitä muuttuneessakin maailmassa tarvitsemme. Huomattiin, kuinka taide avaa jotain syvällä sisimmässämme. Jotain, mitä emme oikein tienneet olevaksikaan, mutta jota niin kovasti kaipasimme. Jotain, joka koskettaa tekijäänsä, katsojaansa, kuulijaansa ja kokijaansa. Huomattiin taiteen puhdistava ja voimaannuttava merkitys omassa jaksamisessamme ja tunnesäätelyssämme.

Vanhat ainekset, uudet tavat

Sinä keväänä muistettiin, että jokainen meistä tarvitsee keinoja ilmaista itseään, ajatuksiaan, mielipiteitään ja sitä pientä lasta, joka asuu jokaisen meistä sisällä. Muistettiin, kuinka tanssin liikekieli, teatterin eläytymiskeinot, kuvataiteen värit ja muodot sekä tarinoiden sanat hoitavat ja rakentavat omaa ajatteluamme ja merkitystämme. Muistettiin, kuinka yhdessä jaetut taide-elämykset sitovat ihmisiä yhteen.

Niinpä sinä keväänä puhallettiin uudella tavalla yhteen hiileen ja saatiin hiipuva hiillos jälleen palamaan ja loistamaan suurena liekkinä. Se liekki rohkaisi, lohdutti, innosti ja auttoi ymmärtämään. Taiteen liekki löysi uusia ulottuvuuksia, mahdollisuuksia, aikoja ja paikkoja. Se syttyi ja paloi ihmisten sisällä uudelleen ja uudelleen. Sitä jaettiin uusin keinoin uusille sukupolville.

Suljettujen ovien takaa tuotiin nähtäväksi ja kuultavaksi tarinoita, kuvia ja säveliä. Taidetta vietiin sinne, jonne oli vaikea päästä. Taide-elämyksiä ammennettiin niille, joiden oli mahdotonta liikkua muualle. Säveliä yhdisteltiin eri paikoista, luovuutta rakennettiin eri tasoilla. Jokainen sai antaa ja jokainen sai ottaa. Jokainen sai nähdä, kuulla ja kokea. Olla osa kokonaisuutta.

Sinä keväänä taide sai uusia muotoja. Vanhoista aineksista, uusilla tavoilla, merkitykseltään ainakin aavistuksen voimakkaampana kuin aiemmin.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in luovuus, Taide, 0 kommenttia
Luovuus syntyy tyhjyydestä, tylsyydestä ja tyhmistä ideoista

Luovuus syntyy tyhjyydestä, tylsyydestä ja tyhmistä ideoista

Onko olosi tyhjä, tylsä tai tyhmä? Ei haittaa. Se on hyvä perusta uudelle luovuudelle.

Vallitseva poikkeusaika on monella tapaa tukala. Terveydellisistä ja taloudellisista haitoista riittää keskusteltavaa yllin kyllin, mutta on monta muutakin seikkaa, jotka ahdistavat ja tuskastuttavat. Kun sosiaaliset kontaktit ja harrastukset käyvät vähiin, arjen piiri kutistuu. Mökkihöperyys iskee, kun mahdollisuuksia erilaiseen toimintaan on rajoitetusti.

Tällainen olotila ei monistakaan meistä tunnu hyvältä, mutta se on kuitenkin hyvä ponnistuslauta jollekin ihan uudelle. Kun tyhjyydelle antaa mahdollisuuden ja tylsyydelle luvan olla, voi syntyä jotain huvittavaa, hienoa ja jopa nerokasta.

Tyhjyys luo tylsyyttä

Kun harrastusten kaltaiset ulkopuoliset ohjatut virikkeet häviävät, joudumme ajattelemaan asioita uudella tavalla. Valmentajat, ohjaajat ja opettajat eivät enää neuvo ja opasta vierestä ja ohjaa toimintaamme tiettyyn suuntaan, mikä saattaa pudottaa meidät tylsyyteen.

Seinät kaatuvat päälle, kun tekemisen puute iskee. Mitä kotona oikein voi tehdä? Tuntuu että tyhjästä on paha nyhjäistä. Tylsyyden keskellä omat ajatuksemme valtaavat enemmän tilaa omasta päästämme. Aivomme joutuvat heräilemään ohjatusta horroksesta ja keksimään tekemistä itse. Ja siihen ne kai alun perin on tarkoitettukin.

Tylsät hetket ja samoina toistuvat tylsät, ulkoisista virikkeistä tyhjät päivät, saavat olon usein tuntumaan tyhmäksi. Tällaistako elämä on? Ei mitään tekemistä? Kehossa ja mielessä voi vilistä epätoivon ja ahdistuksenkin tunteita. Nämä kaikki ovat kuitenkin sallittuja ja tärkeitä tunteita ja ajatuksia, onhan kyse hyvinkin suuresta muutoksesta omassa arjessa. Elämä on muuttunut totaalisesti, vaikka väliaikaisesti, poikkeustilan myötä.

Mökkihöperön nerokkaat keksinnöt

Tyhjyys, tylsyys ja tyhmyys voivat kuitenkin vaikuttaa myös toisella tavalla. Omat aivoitukset sinkoavat uusia ideoita aivan erilaisella sykkeellä. Usein nämä ideat vain tuntuvat helposti hieman oudoilta. Hölmöiltä. Tyhmiltä. Harvalla meistä (aikuisista varsinkaan) on suurten taiteilijoiden, tarinankertojien, säveltäjien tai keksijöiden mielikuvitusta. Mökkihöperön luovuuden kukkaset ovat usein hieman toisenlaisia.

Poikkeusaika on saanut meidät tekemään kaikenlaista normaaliarjessa varsin tyhmältä tuntuvaa. Käsi ylös, kenelle olisi tullut mieleen esimerkiksi osallistua etäpalaveriin vessapaperitornien keskeltä vielä vuoden alussa tai keksiä erilaisia tapoja pukeutua tyynyyn ja lähettää siitä kuva kavereille. Nythän nämä eivät tunnu enää niin oudoilta ajatuksilta laisinkaan. Sen sijaan kaikenlaiset kotona tehdyt hassuttelut yhdistävät meitä ja luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta sosiaalisesta eristäytymisestä huolimatta. Upea esimerkki on karanteenitaide, jossa tunnetuista taideteoksista on kopioitu kotioloissa hykerryttävän hauskoja ja ällistyttävän hienoja versioita.

Alussa oli vain tyhmä idea

Tyhmät ja hölmöt ideat ovat perusta mielikuvituksen kehittämiselle. Kun päästään pulpauttaa ulos tyhmältä, oudolta ja mitättömältä tuntuvan ajatuksen, on se kuin korkki, joka avaa tien luovuuden virralle. Kun uskaltaa ajatella itse, ilman ulkoapäin suunnattua ohjeistusta, aukeaa mahdollisuus omalle ajattelulle, mielikuvitukselle, uusille ideoille ja keksinnöille. Tavallinenkin asia voi saada aivan uuden vivahteen, kun sen kuorruttaa ripauksella luovuutta.

Luovuus ei ole suoraviivainen jatkumo, vaan epämääräinen aaltoliike, jonka suuntaa, voimaa ja liikekieltä ei voi mitenkään ennustaa. Luovuus saataa lähteä kiitoradalle heti, kun tyhjä ja tylsä hetki koittaa, tai se voi pyöriä nuhjuisessa tylsyyden yksiössään pitkänkin aikaa, ennen kuin se löytää kokeilevan suuntansa. Jonain päivänä luovuutta on enemmän, toisena vähemmän. Luovuus ei myöskään välttämättä näyttäydy eri päivinä lainkaan samanlaisena, vaan etsii erilaisia ulostuloja, ilmaisuvoimaansa, aikaansa ja paikkaansa. Yleensä tämä kuitenkin mahdollistuu vain tyhjyyden, tylsyyden ja tyhmien ideoiden keskellä.

Tuotekehittelyssä paras tulos syntyy vain kokeilemalla erilaisia vaihtoehtoja. Mikään keksintö ei ole kerralla valmis. Luovuuden kirkkain helmikin syntyy siis vain siten, että sitä ennen on antanut luvan omille pöhköille ideoilleen ja ajatuksilleen. Tärkeintähän ei ole päämäärä, vaan matka. Mökkihöperönä poikkeusajan eristyksissä itsekseen ja lähipiirin kanssa hassuttelu ja erilaiset luovuuden puuskat tekevät matkasta hauskan, iloisen ja itseä sekä toisia voimaannuttavan. Tästäkin pitkästä matkasta selvitään. Ilo ja innostus korvaavat tyhjän ja tylsän. Tyhmä idea onkin yhtäkkiä nerokasta.

Herättele luovuuden kukka

Luovuus vaatii mielikuvitusta. Mielikuvitus on taito, joka pelastaa suunnitelmien pettäessä. Mielikuvitus auttaa tutkimaan asioita toisesta näkökulmasta ja löytämään erilaisia vastauksia ongelmiin, niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Sen turvin pystymme kuvittelemaan, haaveilemaan ja matkustamaan erilaisiin tilanteisiin, aikoihin ja paikkoihin – tätä taitoa tylsässä poikkeusajassakin tarvitaan. Mielikuvituksen käyttö, luova ajattelu ja toiminta piristää elämää ja tekee arjesta hauskan ja tylsästä hetkestä mielekkään.

Siispä! Jos luovuutesi on pölyttynyt vuosien saatossa pääkoppasi sisuksiin, anna sille pieniä sykäyksiä, kuitenkaan liikaa ohjaamatta. Kuvittele mielessäsi, miten tilanteen voisi nähdä toisin. Luovuutta ei voi pakottaa esiin, mutta kyllä se reittinsä etsii. Kun uskallat antaa omalle luovuudellesi tilaa, kasvattaa sitä tyhjyyden ja tylsyyden mullasta ensin tyhmiltäkin tuntuvilla ideoilla, huomaat pian, että arjen hassuttelu on upea ja loistava kukka, jonka voit poimia itsesi ja muiden iloksi vaikka joka päivä, myös poikkeusajan jälkeen.

 


Draamatyöskentelyssä mielikuvitukselle ja luovuudelle annetaan paljon tilaa. Se ei ole loppuun asti suunniteltua toimintaa, vaan draamassa on aina osallistujien mahdollisuus vaikuttaa ja tehdä siitä oman näköistänsä, osallistujien ilmaisuvoimaa hyödyntäen.

Jos kaipaat draamatyöskentelyyn lisää apua, näistä on hyvä aloittaa:

Draamatyöskentelyn Starttipaketti

Maksuttomat draamamateriaalit

Mielikuvituskone – Toimintakortit draamaleikkeihin

 

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in luovuus, 0 kommenttia
Näistä syistä itken katsomossa

Näistä syistä itken katsomossa

Teatteri (tai muu taiteellinen esitys) toimii silloin, kun se koskettaa katsojaansa ja kokijaansa. Olen aiemminkin blogissani kirjoittanut, kuinka hyvä teatteri aina vähän yllättää ja itkettää. Joskus poistun esityksen jälkeen pettyneenä, esitys oli ihan kiva, mutta se ei saanut aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Hetken päästä esityksestä ei muista enää mitään. Harmittaa, olisin voinut käyttää aikani siis ehkä toisinkin.

Käyn useita kymmeniä kertoja vuodessa teatterissa työni puolesta, mutta myös omasta mielenkiinnostani tarinoita ja teatterimaailmaa kohtaan. Teatterin ei tarvitse saada aikaan päästä varpaisiin asti vavisuttavaa tunnemyrskyä katsojassa, mutta jokin reaktio sen täytyy saada aikaan, edes pienikin, silloin esitys on mielestäni onnistunut. Kyyneleet tulevat joskus naurun mukana eli ei itku tule vain esimerkiksi surullisesta tarinasta. Kosketetuksi voi tulla niin näyttelijäsuorituksen kuin lavasteiden tai musiikin takia. Tai kun katsoja kokee tarinaan edes pienenkin yhtymäkohdan omaan elämäänsä.

Usein kyyneleet valuvat jo ihan pienistäkin asioista, tai toisaalta aika suurista asioista lopulta. Siitä, että asiat näyttämöllä ja sen takana, esityksen aikana ja erityisesti sitä ennen on tehty tärkeimmät asiat edellä.

Tässä muutama esimerkki:

LUOTTAMUS JA RYHMÄHENKI

Sorin sirkuksen Soriferia esitys oli täynnä huikeita temppuja, joihin vain harva pystyy. Niitä katsoi silmät suurena ja myönnän, välillä kiljahdin ääneen, kun joku lensi ilmassa ilman turvavaljaita tai kolmen ihmisen pyramidi kaatui suorilta jaloilta toisten ottaessa alhaalla vastaan. Temppujen vaikeustasosta kuitenkin viis, kyyneleet valuivat sen takia, että koko työryhmän keskinäinen luottamus toisiinsa oli valtavaa ja se välittyi katsomoon. Jokainen sai vuorollaan loistaa, mutta kukaan ei pärjännyt yksin. Tarvittiin aina joku toinen, joka seisoi taustalla valmiina auttamaan, ottamaan kiinni tai vaikkapa antamaan pudonneen keilan. Esiintyjä, jonka vuoro sillä hetkellä oli loistaa, pystyi loistamaan vain sen takia, että vierellä olivat olemassa ne toiset. Esiintyjä sai luottaa täysillä siihen, että kaverit ympärillä eivät jätä eivätkä petä, jos jokin omassa tempussa menee pieleen. Vain luottamalla muihin esitys oli niin täydellinen kuin se oli. Näitä taitoja tulisi jokaisen meistä opetella.

ESIINTYJÄN SISÄINEN PALO

Tampereen teatterin Saiturin joulu oli ihanan klassinen teatterielämys, jossa sekä tarina että teatterirakennus sai jo aikaan kutkuttavan tunteen. Sanat eivät riitä kuvaamaan virtuoosimaisen Ilkka Heiskasen työtä lavalla. Kuinka pienillä eleillä ja nyansseilla voi kertoa jotakin roolihahmostaan. Pitkän linjan ammattinäyttelijöiden kohdalla joskus huomaa lavalla sen, että tämä esitys on yksi työpäivä muiden joukossa. Työ tehdään liukuhihnalla kuten missä tahansa muussakin työpaikassa. Mutta kun esiintyjällä on sisäinen palo ja into työhönsä, se välittyy myös katsojalle ja imaisee ihan eri tavalla mukaan seuraamaan tarinan kulkua.

YKSINKERTAISUUS

Teatteri Lapuan Kirkasta kertova musiikkinäytelmä Hetki lyö sai takarivissä padot aukeamaan ihan kunnolla. Yksinkertainen lavastus ja joidenkin merkittävien kohtausten pysähtyneisyys ja yksinkertainen toteutus antoi katsojalle enemmän kuin se, että ne olisi näytelty suurieleisesti alleviivaten. Joskus asioiden pelkistäminen ja riisuminen on voimakkaampaa kuin hetket, joissa katsojan eteen läväytetään kaikki mahdollinen valmiiksi pureskeltuna. Intohimo teatteriin, ryhmähenki ja sitoutuneisuus siihen, mitä ollaan tekemässä paistoi koko esityksestä. Ja tässä se teatterin upeus onkin. Jokaiselle löytyy paikka. Jokainen on osa porukkaa, niin pitkään teatterimaailmassa kasvanut upeaääninen pääosanesittäjä kuin arempi ensikertalainenkin näyttelijä.

 

Listaa voisi jatkaa pitkään. Teatteri on maailma, jossa jokainen saa kasvaa ja vahvistua omaksi itsekseen. Löytää oman tapansa olla. Teatterin tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta samaan muottiin mahtuvaa ulkoaohjattua marionettia, vaan etsiä jokaisesta ne omat vahvuudet, taidot ja upeat elementit, joita ei ehkä muuten kukaan (henkilö siis itsekään) tule huomanneeksi.

Teatterin tehtävä ei ole näyttää, miten asiat ovat, vaan laittaa katsoja pohtimaan, että onkohan tämä asia näin. Teatteri ei ole vain katsomista, parhaimmillaan se on katsomossa istujallekin kokemista. Tulemista osaksi tarinaa omalta paikaltaan, omien ajatusten ja tuntemusten myötä.

Teatteri on ihmeellinen maailma, jossa ei loista vain päätähtiä. Takaverhon takana on ehkä se porukan hiljaisin ja arin, mutta silti yhtä tärkeä lenkki koko ketjussa. Ja kun tätä kokonaisuutta ajattelee, niin osallisuus, kuuluminen johonkin porukkaan omana itsenään, se jos mikä, laittaa vähän herkistymään.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in aistit, improvisaatio, teatteri, 0 kommenttia
Miksi koulussa pitäisi olla draamaa?

Miksi koulussa pitäisi olla draamaa?

Kouluissa on meneillään toiminnallisen opetuksen trendi. Eri oppiaineissa on käytössä monenlaisia tehtäviä, joissa hyödynnetään muun muassa erilaisia palikoita, palloja ja palapelejä, yhdistettynä usein liikunnallisiin tehtäviin. Oppilaat eivät istu enää pulpettien takana koko tuntia paikallaan, vaan tunnit ovat toiminnallisia, sisältävät paljon enemmän ongelmanratkaisua, yhteistoiminnallisuutta ja käsillä tekemistä.

Toinen uuden opetussuunnitelman myötä tullut muutos on digitalisaatio. Tabletit ovat käytössä jo alaluokilla, puhutaan paljon asioiden pelillistämisestä ja monipuolinen tieto- ja viestintäteknologia on osa jokaista koulupäivää.

Miksi näiden uudistusten lisäksi pitäisi kouluihin tunkea vielä draamatyöskentelyä? Eikö opettajilla ja oppilaillakin ole jo täysi työ ottaa haltuun nämä muut uudet muutokset, ilmiöoppimiset ja monialaiset kokonaisuudet?

Draama antaa enemmän kuin ottaa

Ajatus draamahetken järjestämisestä luokassa kuulostaa suurelta vaivalta kaiken muun opetusjärjestelyn ja valmistelun lisäksi. Miksi lisätä valmistelutyötä vain jonkun teatterin takia, etenkin jos opettaja itse ei ole kiinnostunut esittävistä taiteista? Tämä onkin harhaluulo, joka usein draamatyöskentelyyn liittyy. Kyse kun ei ole teatterista eikä esittävistä taiteistakaan. Opettajan ei tarvitse olla teatteriorientoitunut, vaan ihan tavallinen ope. Eikä oppilaistakaan olla tekemässä näyttelijöitä, vaan heille annetaan mahdollisuus päästä aiheeseen käsiksi kokemuksen kautta.

Draamaharjoitukset ovat toiminnallisia harjoituksia, jossa oppilaat toimivat ryhmänä, pääsevät eläytymällä tarkastelemaan asiaa eri näkökulmista, oppivat kokemuksen kautta samalla kehittäen monipuolisesti omia vuorovaikutus-, ilmaisu- ja päättelytaitojaan sekä mielikuvitusta. Fyysistä ja sanallista ilmaisutaitoa tarvitaan ihan kaikessa arjen kanssakäymisessä. Mielikuvituksen avulla on mahdollista ajatella asioita laajemmissa kokonaisuuksissa tai ratkaista ongelmia. Toiminnallinen työskentely ryhmäyttää ja vaikuttaa positiivisesti ryhmässä vallitsevaan ilmapiiriin.

Draama siis antaa paljon enemmän kuin pelkän opiskeltavan asian oppimisen. Positiiviset sivuvaikutukset draamatyöskentelyllä ovat kauaskantoisemmat kuin vain yhden oppitunnin sisällä.  Draamatyöskentelyyn liittyvä hassuttelu yhdessä jättää myös mukavia muistijälkiä, joihin on mahdollisuus palata myöhemmin. Nämä muistijäljet auttavat palauttamaan asioita mieleen ja oppiminen helpottuu kun asioita käsitellään leikin kautta kuin huomaamatta.

Mitä draamatyöskentely opettajalta vaatii?

Miten draamahetket sitten käytännössä koulussa voisi järjestää? Vastaus on helppo: miten vain. Siirrä pöydät syrjään, jos haluat. Tai ole siirtämättä. Hyödynnä rekvisiittana vanhoja hattuja, verhoja ja kankaita. Tai unohda rekvisiitta kokonaan. Draamatyöskentely ei vaadi mitään ihmeellistä. Mielikuvituksella pärjää mainiosti.

Ennakkovalmisteluiksi riittää, että valitsee opiskeltavasta aiheesta jonkin asian, jota halutaan käsitellä. Koska ei olla tekemässä näytelmää, ei tarvitse käsitellä henkilöitä, vaan kyseessä voi olla myös esineet, eläimet tai jokin abstrakti asia. Tämän jälkeen valitaan harjoitus, jolla tätä asiaa halutaan käsitellä. Halutaanko esimerkiksi tilanteeseen eläytyä, syventää eri näkökulmia, keskittyä opettelemaan aiheeseen liittyviä käsitteitä tai miettiä opiskeltavan asian vaikutuksia?

Kun jokainen osallistuu omista lähtökohdistaan, omine epäilyksineen ja ihmettelyineen, innostuneena tai väsyneenä, tulee kokonaisuudesta rosoinen. Rosoinen kokonaisuus antaa tarttumapintaa keskustelulle toiminnan jälkeen. Mitä opittiin, oivallettiin, jäätiin ihmettelemään? Draamaharjoitus sinällään ei olekaan se tärkein elementti, vaan keskustelu sen jälkeen. Kun kokemukset jakaa lopuksi muiden kanssa, tapahtuu oppimista. Toiminnallisesta draamahetkestä nousseet ajatukset löytävät paikkansa kokonaisuudessa, omia oivalluksia saa peilata muiden saamien kokemusten kanssa ja ymmärrys asiaa kohtaan laajenee.

Vanha sanonta, että koulussa opiskellaan elämää eikä koulua varten tulee dramatyöskentelyssä todeksi. Taidot, joita draamatyöskentely opettaa ja vahvistaa, eivät unohdu koepäivän jälkeen, vaan jäävät toiminnallisina kokemuksina ja muistikuvina kehoon ja mieleen.

 


 

Tutustu lisää:

Opettajan draamakortit

Draamatyöskentely tutuksi

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, draamatyöskentely, 0 kommenttia
Draamatyöskentelyn kolme tärkeintä

Draamatyöskentelyn kolme tärkeintä

Draamatyöskentelyssä on monia erilaisia toteutusmahdollisuuksia. Hauska, luova leikkiminen ja yhdessä tekeminen pitää sisällään aina pedagogisen tavoitteen. Samoja asioita, mitä koulussa voidaan opiskella kirjoista lukien, opetusvideoita katsellen tai perinteisiä ryhmätöitä ja puhe-esitelmiä tehden, voidaan tutkia ja tarkastella myös kokemuksellisesti draaman menetelmiä hyödyntäen.

Laajat oppimisen ulottuvuudet

Draamakasvatuksen tutkijat jaottelevat draamassa oppimisen monella eri tavalla. Kuinka draaman eri menetelmillä voidaan oppia esimerkiksi taiteesta, taidemuodoista, sosiaalisista taidoista, itsestä ryhmän jäsenenä, vuorovaikutustaidoista kuin myös erilaisista opiskelun työmuodoistakin. Ja nämä kaikki siis sen lisäksi, että samalla opitaan siitä itse asiasta, sisällöstä, jota ollaan tarkastelemassa. Helpointa onkin ehkä jakaa oppimisen ulottuvuudet karkeasti kolmeen.

Draamatyöskentelyssä opitaan siis aina:

1) jotakin käsiteltävästä asiasta eli sisällöstä

2) vuorovaikutustaidoista ja omasta ilmaisukyvystä eli sosiaalisista taidoista

3) draamatyöskentelystä itsessään, sen eri mahdollisuuksista, teatterista ja muista taidemuodoista.

Jokainen näistä osa-alueista pitää sisällään lukuisia lisäulottuvuuksia ja oppimisen alueita, joita daamatyöskentelyllä voidaan kehittää jo aivan pientenkin lasten kanssa.

Draama vahvistaa yksilöä ja ryhmää

Menemättä syvällisempään tarkasteluun oppimisen kaikista monista ulottuvuuksista, nousee kolme oppimisen osa-aluetta usein nopeastikin nähtäville. Nämä hyödyt liittyvät niin osallistujiin yksilöinä kuin koko ryhmään ja vaikuttavat laajasti. Yhdessä tekeminen, hassuttelu ja kokemuksellisuus vahvistavat koko joukkoa yhdessä ja erikseen.

Tärkeä tuki tässä positiivisessa kasvussa on draamatilanteen ohjaajalla. Osallistujien kannustaminen, rohkaisu, kiitokset ja toimintaan mukaan heittäytyminen luovat turvallista ilmapiiriä, joka on tärkeä perustus kaikelle draamatyöskentelylle. Draamakasvattajan ei tarvitse olla itse pitkän linjan draama-ammattilainen, tärkeintä on oma kiinnostus ja vähäinenkin uskallus. Edetä kannattaa pienin askelin, yksinkertaisin draamaleikein, vähitellen draaman monia mahdollisuuksia laajentaen.

Draamatyöskentelyn kolme tärkeintä ulottuvuutta ja oppimisen osa-aluetta voisi jaotella esimerkiksi näin:

1) Minä itse eli oman ilmaisukyvyn ja erilaisten ilmaisutapojen ymmärtäminen, kehittyminen ja vahvistuminen, itseluottamuksen kehittyminen, sosiaalinen rohkaistuminen.

2) Toinen ihminen eli toisen henkilön näkökulmien ymmärtäminen ja kunnioittaminen, empatiakyvyn, luottamuksen ja vuorovaikutustaitojen kehittyminen.

3) Ryhmä eli ryhmätyötaitojen parantuminen, toisten hyväksymisen ja huomioimisen kehittyminen, statusten ja ennakkoluulojen poistuminen, avoimemman ja positiivisemman ilmapiirin syntyminen, ryhmäytyminen.

Nämä tärkeät positiiviset hyödyt tulevat siis itsestään kaupan päälle sen lisäksi että aina opitaan myös sisällöstä, käsiteltiin draaman avulla sitten vaikkapa toista maailmansotaa, terveystietoa, liikennesääntöjä tai tunteita. Kokemuksellisuus ja yhdessä tekeminen, kokeileminen, hassuttelu ja asioiden tarkastelu johtavat sellaisten taitojen oppimiseen ja kehittymiseen, joita tavallisessa arkielämässä tarvitsee aivan jokainen.

Draama on aarre, jota ei kannata jättää piiloon aarrearkkuun, vaan hyödyntää mahdollisimman paljon!

 


 

Draamapurkin Vinkkipurkki tarjoaa maksutta monenlaisia vinkkejä draamatyöskentelyyn.

Draamatyöskentelyn perusteisiin pääset kätevästi sisälle tämän Starttipaketin avulla.

Näistä harjoituksista on helppo aloittaa sellaisenkin, jolla ei aiempaa kokemusta draamatyöskentelystä ole.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, draamatyöskentely, 0 kommenttia
Draamatyöskentelyn vuolas virta

Draamatyöskentelyn vuolas virta

Draamatyöskentely on kuin leikkimistä. Mutta ei kuitenkaan vain leikkiä. Draamatyöskentely on yhdessä tekemistä, mutta ei kuitenkaan pelkkää ryhmätyötä. Draamatyöskentely on eläytymistä ja ilmaisutaitoa, mutta ei näyttelemistä. Mitä se sitten oikein on? Hyvä kysymys. Yksinkertaista vastausta onkin hieman hankalampi antaa.

Pienestä purosta mahdollisuuksien mereksi

Draamatyöskentely on kokemusta, aistielämyksiä, näkökulmien tarkastelua, ymmärtämistä, oppimista ja osallistujien kehittymistä esimerkiksi sosiaalisissa taidoissa. Draamatyöskentely on niin laaja käsite, että sitä on vaikea tiivistää yhteen tai kahteen lauseeseen. Se on opetus- ja työskentelymetodi, joka mahdollistaa samassa paketissa kokemukset, toiminnan, tunnetyöskentelyn, taiteellisuuden, aistit, yhdessä tekemisen, keskustelun, oman ilmaisun ja paljon muuta. Se antaa paljon ja enemmänkin, mutta itse asiassa vaatii tekijöiltään vain vähän rohkeutta ja mielikuvitusta.

Kun uskaltautuu kastautua draamatyöskentelyn pieneen puroon, aloittaa siis ihan pienistä ja yksinkertaisista draamaharjoituksista, huomaa puron kohta muuttuvan vuolaaksi virraksi, joka vie mennessään. Ryhmästä syntyy uusia ideoita, jotka vievät toimintaa eteenpäin, osallistujien kyvyt pääsevät eri tavoin esille, toinen tukee toista ja niin edelleen. Eteenpäin menevä virta päätyy lopulta suureen mahdollisuuksien mereen, jossa ideoita ja toimintamahdollisuuuksia riittää loputtomiin. Draamatyöskentely on toimintaa, jota voi hyödyntää missä vain. Se ei rajoitu vain tietyn ikäisille tai tiettyihin aihepiireihin, eikä se kulu loppuun, kun draamatyöskentelyn metodia kerran tai kaksi käyttää.

Ripaus rohkeutta riittää

Draamakasvattajan ei tarvitse olla näyttelijä eikä draamatyöskentely ole osallistujillekaan askel kohti teatterikorkeakoulua. Riittää, että kaikki, niin draamahetken ohjaaja kuin osallistujatkin, ovat mukana omana itsenään. Kaikenlainen oppiminen, ymmärrys ja esimerkiksi vuorovaikutustaitojen kehittyminen perustuu sille pohjalle, joka muodostuu mukana olevista osallistujista ja heidän ideoistaan, väsymyksestään, innostaan, vastahakoisuudestaan, rohkeudestaan, jännityksestään ja mielikuvituksestaan. Ja se draamatyöskentelyssä onkin juuri parasta.

Draamahetket ovat aina erilaisia, aina opitaan jotain, eikä draamahetki koskaan mene hukkaan. Epäonnistuneeksikin koettu tilanne antaa hyvän keskustelupohjan, joka mahdollistaa oppimisen. Tavoitteena kun ei ole saadaa aikaan yleisölle hiottua esitystä, vaan kokemuksia ja siitä kumpuavaa ymmärrystä. Kun toimintatapa tulee tutuksi, alkujännitys pienenee ja on helpompi edetä suuriinkin draamaprosesseihin. Oppimisen mahdollisuudet ovat rajattomat!

Tarvitaan siis vain rohkeutta astua veteen ja sitten annetaan vain virran viedä!

 


 

Draamapurkin Vinkkipurkki tarjoaa maksutta monenlaisia vinkkejä draamatyöskentelyyn.

Draamatyöskentelyn perusteisiin pääset kätevästi sisälle tämän Starttipaketin avulla.

Näistä harjoituksista on helppo aloittaa sellaisenkin, jolla ei aiempaa kokemusta draamatyöskentelystä ole.

 

Kuva: Murupumpula/Kristiina Mäkimattila

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, 0 kommenttia
Liiku-Leiki-Eläydy!

Liiku-Leiki-Eläydy!

Usein luullaan, että draamatyöskentely on vaikeaa ja jotain sellaista toimintaa, jossa pitäisi olla kovin taiteellinen. Tämä ei pidä paikkaansa. Draamatyöskentely on mahdollista kaikille. Oikeastaan tarvitaan vain mielikuvitusta.

Esimerkiksi tuttuja liikuntaleikkejä on helppo ja hauska draamallistaa eli kietoa toiminnan ympärille jokin tarina ja lisätä tuttuun leikkiin ripaus mielikuvitusta. Perinteinenkin leikki saa uuden sävyn ja mielenkiinnon, kun sitä siivittävät erilaiset roolit, kuviteltu ympäristö, keksitty aikakausi sekä sovittu tehtävä ja tavoite. Tarina leikin ympärillä antaa mahdollisuuden helppoon eläytymiseen ja itseilmaisuun. Se myös virittää osallistujat mahdollisiin muihin tuleviin ilmaisuharjoituksiin ja draamatyöskentelyyn.

Ripaus mielikuvitusta voi muuttaa paljon

Draamallistetun liikuntaleikin avulla voidaan luoda mielikuvia, saada eläytymisen kautta kokemuksia ja uusia näkökulmia, rohkaista ilmaisuun ja herätellä ajatuksia. Samalla liikunnallinen leikki purkaa ylimääräistä energiaa, nostaa ryhmähenkeä ja lämmittelee osallistujat yhteistyöhön sekä valittuun tarinaan tai aiheeseen. Tutun leikin voi yhdistää eri aihekokonaisuuksiin tai oppiaineisiin nimeämällä liikuntaleikin roolit aiheeseen sopivasti. Ohjaaja voi myös kertoa, mikä leikin kuviteltu ympäristö tai historiallinen aikakausi on, tai millä tavoin leikkijöiden tulee roolinsa vuoksi leikissä puhua tai liikkua.

Leikin säännöt ja pelin idea pysyvät samana, toiminta on siis tuttua ja näin ohjaajallekin helppo lähtökohta. Tarinaa leikin ympärillä voi muuttaa antamalla mielikuvitukselle siivet! Kuin huomaamatta leikin roolijako vaikuttaa olemiseen, etenemiseen ja puheeseen antaen uutta intoa yhteiselle leikille. Leikin päätteeksi voidaan keskustella, miltä roolit ja tehtävät leikissä tuntuivat, miten roolit näkyivät ja miten eläytyminen vaikutti leikin etenemiseen. Kuvitteelliset roolit on hyvä leikin lopuksi ”riisua” esimerkiksi ravistelemalla käsiä ja jalkoja ennen seuraavaa toimintaa.

Draamapurkin Vinkkipurkin kautta saat lisää monipuolisia draamavinkkejä. Vinkkipurkki on maksuton palvelu, jonka kautta saat suoraan sähköpostiisi noin kerran kuussa käyttökelpoisia vinkkejä eri ikäisten kanssa tehtävään draamatyöskentelyyn. Draamapurkin draamavinkkejä saa jo 3000 draamatyöskentelystä kiinnostunutta. Voit liittyä Vinkkipurkkiin täällä.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, draamatyöskentely, 0 kommenttia
Draama – ei yleisöä vaan elämää varten.

Draama – ei yleisöä vaan elämää varten.

Sana ”draamatyöskentely” saa monet varautuneeksi. ”Ei kai vain pidä esittää mitään? En halua näytellä! Ahdistaa mennä yleisön eteen!” Tässä tilanteessa on hyvä hengittää hetki syvään ja rauhoittua. Monelle on varmasti helpottavaa tietää, että draamakasvatus ja draamatyöskentely ei tarkoita näyttelemistä. No mitä se sitten on?
 
Draamatyöskentely on toiminnallinen ja kokemuksellinen tapa käsitellä eri asioita. Oli kyseessä sitten jokin yksittäinen ilmiö tai isompi aihekokonaisuus tai vaikkapa satukirja, jota halutaan tarkastella muuten kuin kirjasta lukemalla, on draama hyvä, hauska ja myös helppo metodi. Draamatyöskentelyssä ei tarvita yleisöä, sillä kaikki tekeminen perustuu ryhmän omaan toimintaan eikä sitä ole tarkoitettu esitettäväksi toisille.

Ei näyttelemistä vaan eläytymistä

Näyttelemisen sijaan draamassa eläydytään, kuvitellaan, kokeillaan ja luodaan näkyväksi omalla toiminnalla asioita, joita halutaan tarkastella. Heittäydytään hetkeksi mukaan erilaisiin tilanteisiin mielikuvituksen avulla, tarkastellaan asioita toisesta näkökulmasta ja haetaan ratkaisuja erilaisiin tilanteisiin purkamalla kokemukset yhdessä keskustelemalla.
 
Eikä siinä vielä kaikki. Samalla, kun yhdessä tekemällä opitaan käsiteltävästä asiasta, huomaamatta ryhmäydytään tiiviimmäksi porukaksi, rikotaan ennakkoluuloja luodaan avoimempi ilmapiiri ja ollaan eri tavoin vuorovaikutuksessa toisten kanssa.
 
Käyttämällä esimerkiksi kouluissa draamatyöskentelyä yhtenä opiskelutapana lapsi oppii ja saa kehittää omia ilmaisu- ja vuorovaikutustaitojaan draamatilanteiden lomassa. Sana draama johtaakin ehkä vähän harhaan siinä, että se mielletään niin paljon teatterimaailmaan. Draamatyöskentely ei kuulu opetukseen sen takia, että sen avulla jokaisesta lapsesta tulisi tehdä näyttelijä. Vaan sen takia, että draaman avulla lapsi ja nuori kehittyisi parempaan vuorovaikutukseen toisten kanssa ja pystyisi hahmottamaan asioita myös eri näkökulmista kuin omastaan. Tällaisia taitoja tarvitaan arjen monissa tilanteissa, oli sitten kyse kaverin kanssa leikkimisestä tai vaikkapa kaupassakäymisestä.

Draamatyöskentelyssä rosoisuus on täydellistä

Mutta kuka draamatyöskentelyä sitten voi käyttää? Kuka vain. On hyvä tietää muutamat, yksinkertaiset perusasiat, mutta ollakseen draamakasvattaja ei tarvitse olla teatterikorkeakoulun käynyt näyttelijä. Draamassa tärkeintä on jokaisen oma panos ja heittäytyminen. Se riittää, mitä jokaisella on sillä hetkellä itsestään antaa. Paras oppimistulos ja parhaimmat keskustelut syntyvätkin juuri siitä pienestä rosoisuudesta, joka tulee erilaisten ihmisten yhteisestä toimimisesta. On helpompi saada kosketuspintaa ja keskustelunaihetta rosoisuudesta, kuin täydellisestä kiiltävästä roolisuorituksesta. Siksi kenenkään ei tarvitse olla näyttelijä voidakseen osallistua draamatyöskentelyyn. Se mitä sinulla on sillä hetkellä yhteiselle toiminnalle antaa, se riittää. Draamatyöskentely vaatii vain vähän rohkeutta heittäytyä ja uskallusta käyttää mielikuvitusta. Ja antaa draaman viedä!
Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, 0 kommenttia