Leena Ylimäki

Draama on ilo!
Draama on ilo!
Vauvateatteri on erityinen hetki myös aikuisille

Vauvateatteri on erityinen hetki myös aikuisille

Mitä ihmettä on vauvateatteri? Siis ihan pienille vauvoilleko esiinnyt? Miksi? Mitä siinä oikein tapahtuu? Tajuavatko ne vauvat siitä jotain?

Tällaisia kysymyksiä usein esitetään, kun kerron, että kierrän esiintymässä myös aivan perheen pienimmille, alta vuoden ikäisille vauvoille. Niinpä, tajuaako ne vaippapöksyt siitä oikein mitään? Vastaus on helppo: kyllä ja ei. Mutta esitysmuodon nimestä huolimatta tärkeää on myös miettiä, mitä aikuiset siitä tilanteesta tajuavat.

Pieni elämys onkin suuri

Vauvateatteri on nimensä mukaisesti teatterihetki vauvoille, aivan niille pienille. Nuorimmat esityksissäni olleet vauvat ovat olleet vain parin kuukauden ikäisiä pieniä kääröjä, jotka tuijottelevat esityksen kulkua vanhempansa sylistä – ja se tässä onkin juuri se juju. Vauvateatteri sitoo taiteen avulla hetkeksi yhteen aikuisen ja lapsen, tarjoaa yhteisesti koetun elämyksen, joka osaltaan tukee kiintymyssuhdetta. Teatterihetki on aistielämys, joka samalla antaa suuremman elämyksen näiden kahden yleisössä olevan henkilön välille. Se pieni nyytti saa ihmetellä taide-elämystä – liikettä, lorua, musiikkia, draamaa – oman tärkeän aikuisen sylistä, turvallisesta paikasta, josta voi tutkia ja kokea tämän maailman ihmeellisyyksiä. Aikuinen saa ihmetellä esityksen sijaan ennen kaikkea sitä omaa pientä lastaan, joka siinä sylissä istuu. Aikuiselle vauvateatteri tarjoaa kokemuksen siitä, millainen tuo oma rakas pieni oikein onkaan. Miten lapsi aistii ympäristöään eri tavoin kuin arkisessa hetkessä kotona. Miten esityksen tarina ja eri elementit ympäröivät aikuisen ja lapsen yhdessä kokemaan ja tuntemaan pieniä ihmeitä, olivat ne sitten soittimia, värikkäitä huiveja tai vaikkapa saippuakuplia. Kuinka jokin niin pieni ja tavallinen asia voikin olla pienestä ihmisenalusta niin suuri ja kummallinen!

Mitä ihmettä siis oikein on vauvateatteri?

Vauvateatteri on lyhyt teatterihetki, jossa on yleensä löyhä juoni (jos totta puhutaan, niin eivät ne vauvat siitä juonesta paljoakaan välitä, mutta aikuiselle se usein tuo pientä turvaa, kun ymmärtää, mitä esittäjä tässä oikein yrittää tuoda yleisön tietoon). Esityksessä on lavasteita ja rekvisiittaa, joita yleensä pieni yleisö saa myös vähän tunnustella. On eleitä ja ilmeitä, laulunpätkiä, loruja ja liikettä, katseltavaa ja kuunneltavaa. Draaman kaaren alku ja loppu, ihan niin kuin missä tahansa teatteriesityksessä, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Näissä esityksissä ei haittaa, jos yleisö kommentoi kesken kaiken tai liikuskelee vähän paikallaan. Esitystä tehdään yleisön ehdoilla: suunnitellusti, harjoitellusti ja tavoitteellisesti, säikähtämättä kuitenkaan sitä, jos kesken kaiken pitää vähän muuttaa esityksen rytmiä tai tehdä pieni mutka juoneen, yleisön reaktioiden niin vaatiessa.

Ennen kaikkea vauvateatteri on kuitenkin aikuiselle ja lapselle tarjottu yhteinen hetki; kuin pieni aistimatka, rauhallinen pysähdys, uusi mukava kokemus, jota voi muistella ilolla myöhemminkin. Vauvat eivät välttämättä ymmärrä juonta, mutta seuraavat silti herkeämättä esityksen kulkua. Vauvakin ymmärtää laulun ja liikkeen merkityksen, tapahtumien rauhalliset muutokset, esityksen tarjoamat lempeät aistimukset. Ja ennen kaikkea vauva ymmärtää sen lempeän ja lämpimän aikuisen, jonka kanssa esitystä saa seurata.

Vauvateatteri on turvallinen, kiireetön ja lämminhenkinen hetki, jossa taiteen keinoin tuetaan aikuisen ja lapsen suhdetta toisiinsa. On lupa silitellä, suukotella, keinutella ja sylitellä omaa pientä ihanaa nyyttiä ja vähän isompaakin taaperoa. Antaa tarinan viedä mennessään mielikuvitusmaailmaan. Ottaa syliin, olla sylissä ja olla syli. Vauvateatteri on hetki, jossa aikuinen saa katsella ja ihmetellä maailmaa pienen lapsen tavoin, irrottautua arjen kiireestä ja jakaa kokemuksen sen oman rakkaan pienen kanssa. Olla tärkeä toiselle. Sellaista on vauvateatteri.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamaesitys, vauvateatteri, 0 kommenttia
Hassuttelulla on merkitystä

Hassuttelulla on merkitystä

Vappu, jos mikä, antaa hyvän syyn aikuisillekin hassutteluun, leikkimiseen ja iloiseen improvisaatioon. Suomessa karnevaalikulttuuri on vähäistä, joten edes kerran vuodessa kannattaa ottaa tästä hassuttelusta kaikki irti. Vapun jälkeen voi taas palata jäyhempään ja rauhallisempaan menoon, mutta toivottavasti hieman itsevarmempana omasta ilmaisutaidostaan. Hassuttelulla, oli sitten vappu tai ei, on nimittäin suuri merkitys omiin viestintä- ja vuorovaikutustaitoihin ja niiden kehittymiseen. Hassuttelua voi harjoitella esimerkiksi helpoin draamaleikein.

Improvisaatiot eli ilman käsikirjoitusta tehdyt pienet sketsit, draamaharjoitukset ja muut hassutteluleikit ovat merkityksellisiä erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin ne ovat hauskoja. Hauskat pienet hetket vapauttavat tunnelmaa, rikkovat jäätä ja ryhmäyttävät. Yhdessä jaettu hauska hetki, samalle asialle nauraminen yhdistää. Usein riittää, että joku laittaa päähänsä hauskan hatun, värikkäät viikset tai hullunkuriset silmälasit. Tai että joku puhuu leikillään oudolla tavalla, liikkuu hassusti tai käyttäytyy muuten totutusta poikkeavalla, positiivisella, ehkä suorastaan naurettavalla tavalla. Kun joku uskaltaa pienelläkin tempulla rikkoa totuttuja käyttäytymisnormeja, saa se yleensä muissa paikallaolijoissa aikaan iloa, rentoutumista ja myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jaettu ilo yhdistää.

Lupa toimia toisin

Toinen suuri merkitys erilaisilla improvisaatiotilanteilla ja draamaleikeillä on erityisesti tekijälle itselleen. Kun tehdään improvisaatioharjoituksia, on lupa ja mahdollisuus hetken aikaa toimia toisin, olla joku aivan muu, viestiä totutusta poikkeavalla tavalla. Tällaisessa tilanteessa on mahdollista kokeilla erilaisia tapoja ilmaista itseään niin elein, ilmein, äänin kuin liikkeilläkin. Voi luvan kanssa ilmaista itseään toisella tavalla kuin yleensä, saada pieni kokemus siitä, millaista olisi, jos aina toimisin näin. Tuntuuko se luontevalta, kuinka toimintaani reagoidaan, saanko viestitettyä muille haluamani asiat?

Improvisaatioharjoitusten ja erilaisten hassutteluhetkien myötä saadaan kokemuksia, jotka kertovat tekijälle itselleen, millainen viestijä minä olen: Miten minä esiinnyn ja mikä toimintatapa olisi hyvä vuorovaikutustilanteissa muiden kanssa. Vain kokeilun kautta selviää itselle sopiva ilmaisutyyli. Draaman avulla omia viestintätaitoja voi siis kehittää; rohkaistua toimimaan itselle luontaisella tavalla ja huomata, miten ainakaan ei kannata toimia. Mikä ilmaisutapa sopii minulle ja mikä ei, millaisesta viestinnästä muut ymmärtävät ajatukseni ja aikeeni, millaisen toiminnan seurauksena taas tulen väärinymmärretyksi?

Kun hassuttelulle ja improvisaatiolle antaa silloin tällöin tilaa, kehitymme viestijöinä ja esiintyjinä. Ei niin, että tavoitteena olisi päästä teatterilavoille näyttelemään, vaan niin että erilaiset vuorovaikutustilanteet ja itsensä ilmaiseminen olisivat luontevia hetkiä, oli sitten kyseessä vaikkapa esitelmän pitäminen tai kaupassakäynti.

Rohkeasti siis vappunaamari päähän ja hassuttelemaan!

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, improvisaatio, 2 kommenttia
Draama kuuluu kaikille!

Draama kuuluu kaikille!

Draamaa on vaikea määritellä lyhyesti. Se on portti mielikuvitusmaailmaan, jossa kaikki on mahdollista. Jatka lukemista →

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, draamakoulutus, draamamateriaalit, Draamapurkki, 1 kommentti
Kun tekee itse, tulee mieluisa

Kun tekee itse, tulee mieluisa

Hyvällä ystävälläni Matilla on sanonta: ”Kun tekee itse, tulee mieluisa”. Olemme Matin kanssa monesta asiasta eri mieltä, mutta tämän lausahduksen kohdalla myönnän, että tässä asiassa Matti on harvinaisen oikeassa.

Sain olla mukana tekemässä ”elokuvaa” alle kouluikäisten lasten kanssa. Vähän reilun minuutin mittaista lopputulosta on esitetty ylpeänä kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja sitäkin enemmän siitä on puhuttu monille vastaantulijoille. Aikuisen silmään tuo elokuva ei vedä vertoja suuren rahan filmatisoinneille ja juonikin saattaa jäädä vähän epämääräiseksi (tai se aukeaa katsojalle vasta useamman katselukerran jälkeen), mutta lasten itsensä mielestä parempaa lopputulosta on vaikea hakea. Itse tehty on itse tehty ja siitä saa huoletta olla ylpeä.

Elokuvaa oli mielenkiintoista tehdä. Yhdestä ideasta syntynyt innostus yhteiseen toimintaan sai aikaan prosessin, jonka myötä opittiin jotain elokuvan tekemisestä, käsiteltävästä aiheesta sekä varmasti jälleen jotain myös siitä, kuinka toimia yhdessä muiden kanssa. Nelivuotias keksi käsikirjoituksen, josta yhdessä aikuisen kanssa luotiin kohtauksittain kuvakäsikirjoitus. Lapset yhdessä päättivät roolijaon, puvustuksen, kuvauspaikat ja hioivat vielä käsikirjoituksen loppuun ennen kuin ryhdyttiin kuvaushommiin. Kuvaus, ohjaus, leikkaus ja viimeistelytyö jäivät tämän ikäisten kanssa vielä aikuisen hoidettavaksi, pari vuotta vanhemmilta nekin työt olisivat varmasti onnistuneet. Lopputuloksen näkemistä odotettiin malttamattomana (vain popcornit puuttuivat!) – ja uudelleen katsomisia odotetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yhdessä tekemisen into ja ilo kantoivat loppuun asti ja vielä sen jälkeenkin.

Tästä draamakasvatuksessa juuri on kyse. Tehdään yhdessä leikkien, kokeillen ja mielikuvitusta apuna käyttäen asioita, joista samalla opitaan uutta ja joka jää kokemuksena mieleen. Tällöin myös toiminnassa käsiteltyä aihetta on helpompi myöhemmin muistella. Draamatyöskentelyssä jokainen saa tulla mukaan omista lähtökohdistaan, osallistua tekemällä, vaikuttaa lopputulokseen ja olla tärkeä osa kokonaisuutta. Kun oppiminen ei tapahdu ylhäältä ohjattuna, vaan on osallistujat aktivoivaa toimintaa, josta jää positiivinen kokemus, on lopputuloskin taatusti hyvä.”Kun tekee itse, tulee mieluisa.”

Ystäväni Matti on viisas mies.

matti-polaroid1

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Tärkeä, tärkeämpi, draama.

Tärkeä, tärkeämpi, draama.

Jaksan puhua draamakasvatuksen puolesta ja sen tärkeydestä pitkään. Todennäköisesti kuulijat ja keskustelukumppanit väsyvät aiemmin kuin minä pohtimaan draaman hienoutta, monipuolisuutta ja vaikutuksia osallistujiin. Opiskeluaikoina aloittaessani draamakasvatuksen opintoja en oikein tiennyt mitä tuleman pitää. Vähitellen tutustuessani draaman ihmeelliseen maailmaan koin valaistumisen ja monta ahaa-elämystä. Draamalla on mahdollisuudet vaikka mihin.

Draamatyöskentely ei ole pelkkää teatteria, vaikka siinä voi olla monia teatterista tuttuja piirteitä. Draama ei ole vain hauskaa iloittelua, siinä voi olla paljon syvällisiä pohdintoja ja sen avulla voidaan käsitellä myös ikäviä ja vaikeita asioita. Draamakasvatuksessa toimitaan ryhmässä ja opitaan ryhmästä, mutta samalla kuitenkin oivalletaan jotain itsestä ja omasta toiminnasta. Kaikki se, mikä oikeassa elämässä ei ole mahdollista tai tuntuu vieraalta ja kaukaiselta, muuttuukin draamassa mahdolliseksi ja tulee lähelle. Arjen roolit, statukset ja tilanteet voi kääntää päälaelleen ja siirtyä ajassa tai paikassa täysin toiseen maailmaan. Aistimalla, yhdessä tekemällä ja erilaisten kokemusten kautta asioihin saa uudenlaisia näkökulmia ja oppiminen tapahtuu huomaamatta.

Muistan edelleen tunteen, jonka siivittämänä lähdin kymmenen vuotta sitten draamakasvatuksen perusopintojen jälkeen jatkamaan päivää. Joka kerta jotain suurta oli liikahtanut, sekä ajatuksissa että sydämessä. Asiat, työskentelytavat ja ryhmä ympärillä jättivät positiivisen jäljen. Tällaisen tunteen ja ajatusmyrskyn ympäröimänä harvoin lähti miltään luennolta pois.

Tätä draaman iloa ja sen mahdollisuuksia haluan jakaa muillekin. Verkkokurssilla saa hyvän perustiedon ja paljon erilaisia toimintavinkkejä draaman käytöstä lasten kanssa. Nimestään huolimatta kurssin sisältö antaa eväitä myös kouluikäisten lasten kanssa tehtävään draamatyöskentelyyn. Toukokuussa ilmestyneestä Talentia-lehden haastattelusta on luettavissa lyhennelmä myös netissä. Siellä kerron lisää ajatuksiani draamakasvatuksesta. Hyppää rohkeasti mukaan draaman vietäväksi!

 

2016_07_10_7391

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 2 kommenttia
Harrastuksesta tuli työ, haaveesta tuli totta

Harrastuksesta tuli työ, haaveesta tuli totta

Lueskelen usein muutamaa blogia, joissa kirjoittajat ovat räätälöineet työnkuvansa monesta palasesta. He tekevät työkseen monenlaista, johon myös blogin kirjoitus kuuluu yhtenä osana. Työ pitää sisällään myös omia harrastuksia ja nyt he elättävätkin itseään oman yrityksensä kautta tekemällä niitä asioita, joista erityisesti nauttivat pystyen samalla vaikuttamaan työaikaan ja -paikkaan. Olen ihaillut näitä ihmisiä ja miettinyt, että miten tuo on mahdollista, miten siihen samaan tilanteeseen voisi päästä.

Kesäkuun alussa vietettiin Draamapurkin 5-vuotis synttäreitä. Juhlia valmistellessa kävin läpi näitä menneitä vuosia ja huomasin sen, mikä toisaalta on ollut viime aikoina paljon muutenkin mielessä: pari viimeistä vuotta ovat olleet todella työntäyteisiä. Olen saanut vetää draamatyöpajoja, kouluttaa muita draaman pariin ja esiintyä, niin vauvoille, lapsille kuin vanhuksillekin. Välillä olen taittanut ja toimittanut lastenlehteä, valmistanut draamamateriaaleja ja vetänyt lastenleirejä. Olen kierrellyt ympäri Suomea: Helsingistä Ouluun ja Jyväskylästä Vaasaan. Välillä on ollut väsymystä ja paljon stressiä, kiirettä ja liian isoilta tuntuvia haasteita. Näistä on selvitty, opittu ja kehitytty, ja kuitenkin, olen saanut tehdä juuri niitä asioita työkseni, joita olen halunnut ja joista olen haaveillut jo useita vuosia sitten. Nälkä myös kasvaa syödessä! Nämä vuodet ovat osoittaneet sen, että tällaista työtä haluankin tehdä! Juuri näitä asioita, monipuolisemmin, enemmän, oppia uutta, kertoa siitä muille, innostaa toisiakin! Kaikki se, mitä olen ennen yrityksen perustamista tehnyt, harrastanut ja haaveillut, on muuttunutkin hiljalleen palkkatyöksi oman yrityksen myötä.

Synttärijuhlissa pidin juhlapuheen vierailleni. Oli hienoa saada sanoa ääneen muille, että työllistän itse itseni oman yritykseni kautta. Harrastuksesta on tullut työ, haaveista on tullut totta. Se ei aina ole ollut helppoa ja vaatii jatkossakin paljon työtä. Mutta näin on hyvä. Ja kas, tätä puhetta pitäessäni koin valaistumisen: minäkin olen kuin nuo ihailemani blogien kirjoittajat. En elätä itseäni blogilla tai muilla kirjoitushommilla, kuten nuo blogien takana olevat henkilöt. Elätän itseäni sillä, mistä minä pidän eniten, omilla unelmillani, niillä asioilla, joista itse nautin eniten ja joita haluankin tehdä, elän omaa työunelmaani. Tämä on hyvä suunnitelma myös seuraaville viidelle vuodelle.

Ja hei, jos minä olen pystynyt tähän, niin pystyt varmasti sinäkin! Oli sitten kyseessä työhön tai mihin tahansa muuhun liittyvä unelma. Nämä neuvot auttavat alkuun:

1. Haaveile.
Haaveile suuria, pieniä, mahdottomiltakin tuntuvia asioita, kaikki voi tavalla tai toisella olla kuitenkin mahdollista.

2. Tee työtä unelmasi eteen.
Joskus asiat sujuvat helposti, joskus vaaditaan verta, hikeä ja kyyneliä. Jos tuntuu raskaalta, palaa kohtaan yksi.

3. Hanki tukijoukot.
Kerro unelmastasi jollekin. Ääneen lausuttu unelma voi muuttua todeksi tai ottaa ainakin suuria harppauksia eteenpäin. Kun matkalla on mukana yksikin, joka rohkaisee, kannustaa ja uskoo sinuun, on haaveiden toteutuminen helpompaa – tai ainakin hauskempaa. Sitä paitsi jokainen tarvitsee joskus apua, jolloin tukijoukkoja erityisesti tarvitaan.

4 + Jätä vastaansanojat huomiotta.
Kukaan ei ole koskaan keksinyt mitään niin hyvää ideaa, etteikö monikin olisi ollut sitä etukäteen lyttäämässä. ”Ei onnistu”, ”On niin paljon riskejä”, ”Mitä sinä itsestäsi luulet” ja tuhannet muut hienot tavat lytätä ja latistaa orastavaa innostusta. Tokikaan yritystoimintaan ei pidä syöksyä sinisilmäisesti, mutta jos itsellä on johonkin asiaan innostusta, pitää hankkiutua sellaisten ihmisten pariin, jotka tätä liekkiä pystyvät kannustuksellaan lietsomaan. Tarvittaessa siis palaa kohtaan kolme.

Omia tukijoukkojani alla olevassa kuvassa juhlatunnelmissa! 🙂

Juhlapuhe

Kirjoittanut Leena Ylimäki in Draamapurkki, yrittäjyys, 0 kommenttia
Koulutukseltani olen…

Koulutukseltani olen…

Olen viimeisen vuoden aikana törmännyt yllättävän monta kertaa seuraavaan kysymykseen: ”Mikä sun koulutus on?” Joka kerta olen yhtä epävarma siitä, mitä vastaisin. Tutkintotodistuksessani lukee kasvatustieteen maisteri, pääaineenani olen lukenut erityispedagogiikkaa ja koulutusohjelma, josta olen valmistunut kantaa niinkin juhlavaa nimeä kuin erityiskasvatuksen asiantuntija. Sivuaineita on poimittu mukaan melkoinen määrä, esimerkiksi journalistiikasta, kulttuurihistoriasta, viittomakielestä ja draamakasvatuksesta. Onpa näiden ohessa tehty pätkän matkaa kulttuurituottajaopintojakin. Käytännössä koulutukseni on antanut pedagogisen pätevyyden ja näkökulmia erityiskasvattajan, lähinnä erityiskasvatuksen hallinnon, työhön. Kaikki se, mitä nyt työkseni teen on kuitenkin aavistuksen kaukana tästä tutkinnosta muulta kuin draamakasvatuksen osalta. Kysyjä kaipaa aina jotain selkeää vastausta, mutta kovin tyhjentävästi en voi omaa koulutustaustaani yhdellä lauseella kertoa, etenkin kun koulutukseni ja tekemäni työni eivät kysyjän mielestä mene aina yks yhteen.

Työkseni viimeiset viisi vuotta olen toiminut yrittäjänä. Yritykseni puitteissa olen pääosin esiintynyt, mutta myös kouluttanut, pitänyt opetuksia, juontanut, vetänyt toimintapajoja, taittanut lastenlehteä, kirjoittanut juttuja, suunnitellut ja toteuttanut tilaisuuksia ja materiaaleja, järjestänyt leirejä sekä paljon muuta. Paljon siis sellaista, mihin koulutukseni ei ole minua valmistanut – mutta aiempi työ- ja harrastuskokemukseni sen sijaan on! Ennen kaikkea työtäni, kuten myös kymmenen vuotta kestäneitä yliopisto-opintoja ja sitä ennen ja sen lomassa tehtyjä projektihommia, niin palkkatöissä kuin eri harrastus- ja vastuutehtävissä, on ohjannut ja suunnannut kiinnostukseni eri asioita kohtaan. Työt ovat opettaneet. Kansainvälisten leirimatkojen vetäminen nuorille, suuren nuorten tapahtuman ruokailujärjestelyistä vastaaminen tai kaikki lukuisat pienemmätkin lapsille ja nuorille suunnatut tapahtumat, konsertit, retket ja leirit ohjelmanumeroineen ja käytännön järjestelyineen ovat antaneet eväitä ja valmiuksia tämän hetkiseen työhöni. Kaikki se, mitä työkseni nyt siis teen on seurausta ja summa tästä kaikesta aiemmin tekemästäni, eletystä elämästä, omasta persoonasta.

Mitä siis vastaisin kysyjille? Kysyjästä ja asiayhteydestä riippuen vastaan ehkä hieman eri asioita. Sitä haluan kuitenkin tällä hetkellä painottaa, että olen yrittäjä, draamakasvattaja, kouluttaja ja esiintyjä. Elämä on opettanut ja kouluttanut. Vaikka tutkintoon johtava koulutus on tärkeää ja siitä saa monia valmiuksia, ei se kuitenkaan – ainakaan tässä tapauksessa – ole se tärkein meriitti. Koulutus ei aina ole määritelmä siitä, mitä osaa ja voi työkseen tehdä. Ja toisaalta, kaikesta opiskelusta ja kaikesta työstä on ennemmin tai myöhemmin hyötyä. Jotain eväitä jää aina elämän reppuun. Tämän kun olisin ymmärtänyt myös parikymppisenä, jolloin tuskailin asian kanssa huomattavasti enemmän kuin nyt. Elämässä näyttäisi pärjäävän, jos on tahtoa, yritystä ja ripaus hullua rohkeutta.

(Viimeisen tentin jälkeinen tanssi Jyväskylän yliopistolla joitakin vuosia sitten. Tämän jälkeen opinnot ovat jatkuneet ja yhä jatkuvat erinäisinä täydennyskursseina ja muina opintoina.)

Viimeinen tentti

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Draama antaa enemmän.

Draama antaa enemmän.

Draama on enemmän kuin esityksen katsomista. Draama on parhaimmillaan osallistumista, heittäytymistä itse sisälle tarinaan, astumista toiseen aikaan, toiseen paikkaan, toisen henkilön tilanteeseen. Perinteinen teatteriesitys tarjoaa mahdollisuuden katsomiseen, osalle myös mahdollisuuden tekemiseen. Käsitteenä draama(kasvatus) on kuitenkin laajempi. Se ei tarkoita esityksen valmistamista, yleisön edessä esiintymistä, vaan asioiden kokemista tekemällä ja osallistumalla yhdessä muiden kanssa. Leikkimistä, kokeilemista, pohdiskelua ja asioiden katsomista ilmiön sisältä käsin. Draamakasvatuksessa puhutaan termistä vakava leikillisyys. Samaan aikaan kun leikitään kuvitellussa fiktiivisessä ympäristössä, toiminta otetaan vakavasti, sille luodaan säännöt ja tavoite. Draaman käyttö uusien asioiden ja ilmiöiden opiskelussa antaa syvyyttä tarkasteltavaan asiaan. Draama antaa mahdollisuuden pohtia ja tutkia asioita sisältä päin, ei vain ulkoapäin tarkasteltuna.

Ennen kaikkea draama antaa mahdollisuuden osallistumiseen, tekemiseen yhdessä muiden kanssa. Perinteisen ryhmätyön sijaan osallistujat pääsevät astumaan hetkeksi sisään tarkasteltavaan tilanteeseen, toisen henkilön paikalle, kuviteltuun ympäristöön, jossa normaalit roolit eivät päde. Osallistujan ei tarvitse olla kokenut näyttelijä, vaan jokainen voi tulla mukaan draamatilanteeseen omista lähtökohdistaan käsin. Yhdessä tehdyn draaman kautta osallistuja oppii käsiteltävästä aiheesta, omasta itsestään sekä ryhmästä, jossa toimii. Vaihdetut roolit saattavat antaa arallekin osallistujalle aivan uusia mahdollisuuksia opiskeluun ja ryhmässä toimimiseen. Vaikka ajatus opiskeltavan asian käsittelemisestä draaman keinoin tuntuu hankalalta, niin lopputulos on usein enemmän kuin kukaan osaisi odottaa. Osallistuminen draamatilanteeseen herättelee ajatuksia, ja asioiden kokeminen (vaikka vain fiktiivisesti luodussa ympäristössä) on aina monipuolisempaa kuin pelkästään kirjoista luettu tieto. Draama antaa enemmän kuin ottaa. Kokeile vaikka.

varjoteatteri-iso1

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Ei pelkkiä parrasvaloja

Ei pelkkiä parrasvaloja

Sain taannoin viestin, jossa tuumittiin, että työni vaikuttaa kovin mielenkiintoiselta, saan olla esillä ja erilaisissa hienoissa tilaisuuksissa. Ja tottahan se onkin! Vaan ei kuitenkaan koko kuva.

Totuus ei ole tarua ihmeellisempää, vaan ihan silkkaa arkea. Vaikka esiintyjänä olen näyttämöllä ja estradeilla, niin glamour tästä työstä on kuitenkin toisinaan kaukana. Saan vierailla kivoissa paikoissa ja yleisössä kohtaan viikon aikana kymmeniä, joskus jopa satoja ihmisiä. Silti suurimman osan työstäni teen kuitenkin yksin. Välillä kaipaan työyhteisöä ympärille, en aina vain vaihtuvia ihmisiä. Pitkissä automatkoissa, epäsäännöllisissä työajoissa, vaihtuvissa työtehtävissä ja epävarmoissa tuloissa on hyvät, mutta myös huonot puolensa. Esiintyjä on myös aina muiden arvion kohteena, tahtomattaankin. Näistä en silti valita, yrittäjäksi olen halunnut, ja yrittäjänä viihdyn.

Mustan aukon kaipuu

Pahinta esiintyjän työssä on kuitenkin (onneksi vain satunnainen) esiintymiskammo. Vaikka yleisön eteen astuminen on rutiinia ja yleensä ihan hauskaa, niin on myös kertoja, jolloin todella toivoisin tekeväni työkseni melkeinpä mitä tahansa muuta. Juuri ennen esitystä iskevä paniikki tuntuu nopeana sykkeenä, ajatusten sumentumisena ja epämääräisenä heikotuksena.

Tänäkin syksynä on ollut pari tilaisuutta, joita ennen olen miettinyt, miksi ihmeessä olen tähän itseni saattanut ja tämän jutun luvannut tehdä. Paria minuuttia ennen näyttämölle hyppäämistä mielessä on ollut vain kysymykset: mihin voisin oksentaa, vieläkö ehtisin vessaan ja voisiko lattiaan ilmestyä aukko, joka veisi minut mennessään? Vaikka tuolloin tuskanhikisenä paniikin hetkenä vannon itselleni, etten enää ikinä astu yleisön eteen missään tilanteessa, niin jokin sisäinen palo uudestaan ja uudestaan ajaa näyttelemään. Tunteet menevät siis laidasta laitaan! Onneksi tunnetaitojakin pystyy harjoittelemaan.

Pari viikkoa sitten koin jälleen tällaista esiintymiskammoa. Istuin penkissä odottamassa omaa vuoroani astua yleisön eteen. Myöhemmin tuttava sanoi katsoneensa minua juuri tuona hetkenä ja ajatelleensa, että varmaan kertaan mielessäni tulevaa esitystä. Mutta ei, mietin kaikkia mahdollisia pakokeinoja, jolla vielä pääsisin tilanteesta pois…

Lentotaidonkin voi opetella

Onneksi draama kuitenkin kantaa ja kasvattaa. Tätä voi harjoitella esimerkiksi improvisaatioharjoituksin. Kun draaman maailma avautuu, kaikki on mahdollista ja kaikki osaavat. Esiintymistä, niin näyttelemistä kuin mitä tahansa muutakin yleisön edessä olemista voi harjoitella. Kun uskoo omaan tarinaansa ja esitykseen, se kannattelee myös esiintyjää. Jyrkänteeltä hyppääminen eli yleisön eteen astuminen voi olla kauhun hetki, mutta hypyn tehtyään on hieno huomata, että siivet sittenkin kantavat ja olen oppinut lentämään. Ehkä lentotaidossa kuitenkin on pieni ripaus glamouria.

 

WP_20151002_006

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 2 kommenttia