Sain taannoin viestin, jossa tuumittiin, että työni vaikuttaa kovin mielenkiintoiselta, saan olla esillä ja erilaisissa hienoissa tilaisuuksissa. Ja tottahan se onkin! Vaan ei kuitenkaan koko kuva.

Totuus ei ole tarua ihmeellisempää, vaan ihan silkkaa arkea. Vaikka esiintyjänä olen näyttämöllä ja estradeilla, niin glamour tästä työstä on kuitenkin toisinaan kaukana. Saan vierailla kivoissa paikoissa ja yleisössä kohtaan viikon aikana kymmeniä, joskus jopa satoja ihmisiä. Silti suurimman osan työstäni teen kuitenkin yksin. Välillä kaipaan työyhteisöä ympärille, en aina vain vaihtuvia ihmisiä. Pitkissä automatkoissa, epäsäännöllisissä työajoissa, vaihtuvissa työtehtävissä ja epävarmoissa tuloissa on hyvät, mutta myös huonot puolensa. Esiintyjä on myös aina muiden arvion kohteena, tahtomattaankin. Näistä en silti valita, yrittäjäksi olen halunnut, ja yrittäjänä viihdyn.

Mustan aukon kaipuu

Pahinta esiintyjän työssä on kuitenkin (onneksi vain satunnainen) esiintymiskammo. Vaikka yleisön eteen astuminen on rutiinia ja yleensä ihan hauskaa, niin on myös kertoja, jolloin todella toivoisin tekeväni työkseni melkeinpä mitä tahansa muuta. Juuri ennen esitystä iskevä paniikki tuntuu nopeana sykkeenä, ajatusten sumentumisena ja epämääräisenä heikotuksena.

Tänäkin syksynä on ollut pari tilaisuutta, joita ennen olen miettinyt, miksi ihmeessä olen tähän itseni saattanut ja tämän jutun luvannut tehdä. Paria minuuttia ennen näyttämölle hyppäämistä mielessä on ollut vain kysymykset: mihin voisin oksentaa, vieläkö ehtisin vessaan ja voisiko lattiaan ilmestyä aukko, joka veisi minut mennessään? Vaikka tuolloin tuskanhikisenä paniikin hetkenä vannon itselleni, etten enää ikinä astu yleisön eteen missään tilanteessa, niin jokin sisäinen palo uudestaan ja uudestaan ajaa näyttelemään. Tunteet menevät siis laidasta laitaan! Onneksi tunnetaitojakin pystyy harjoittelemaan.

Pari viikkoa sitten koin jälleen tällaista esiintymiskammoa. Istuin penkissä odottamassa omaa vuoroani astua yleisön eteen. Myöhemmin tuttava sanoi katsoneensa minua juuri tuona hetkenä ja ajatelleensa, että varmaan kertaan mielessäni tulevaa esitystä. Mutta ei, mietin kaikkia mahdollisia pakokeinoja, jolla vielä pääsisin tilanteesta pois…

Lentotaidonkin voi opetella

Onneksi draama kuitenkin kantaa ja kasvattaa. Tätä voi harjoitella esimerkiksi improvisaatioharjoituksin. Kun draaman maailma avautuu, kaikki on mahdollista ja kaikki osaavat. Esiintymistä, niin näyttelemistä kuin mitä tahansa muutakin yleisön edessä olemista voi harjoitella. Kun uskoo omaan tarinaansa ja esitykseen, se kannattelee myös esiintyjää. Jyrkänteeltä hyppääminen eli yleisön eteen astuminen voi olla kauhun hetki, mutta hypyn tehtyään on hieno huomata, että siivet sittenkin kantavat ja olen oppinut lentämään. Ehkä lentotaidossa kuitenkin on pieni ripaus glamouria.

 

WP_20151002_006

User Avatar

Kirjoittanut Leena Ylimäki

Draama on ilo!

2 kommenttia

Vastaa

Anskibanski

Ihana, lahjakas Leena! Tämä oli uutta informaatiota.

Mulla ei oo vastaavaa pakokauhua, mutta sen sijaan toisinaan vähän ennen esitystä tulee valtava, varma tietoisuus siitä että kohta esitettävä asia on yksinkertaisesti todella huono ja nolo. Hävettää että ihmiset ovat tuhlanneet aikaansa (ja joku taho myös rahaansa), onko tässä mitään järkeä.
Aika äkkiä herää usko omaan asiaan ja ilo, että saa esittää just sitä mitä esittää! Hetken verran se surkeus ja varmuus käsikirjoituksen laadusta/ musiikin sovituksista jne. on kuitenki täyttä totta.

User Avatar
leenaylimaki

Juuri noita juttuja minäkin ajattelen! Kaikki tuntuu nololta ja huonolta, ajan ja rahan tuhlaukselta. Suomalainen yleisö on toisinaan myös vähän haastava ilmeettömyydellään, kymmenet totiset kasvot yleisössä eivät ainakaan rohkaise ja kannusta esittämään – usein päinvastoin! Välillä tuntuu siltä, että saa olla aikamoinen sirkus, ennen kuin joku hymyilee tai katsoo hyväksyvästi. Mutta kun uskoo itseensä (eikä anna epävarmuudelle tilaa) ja tarinaan (tai musiikkiin/tanssiin/puheeseen, mitä ikinä onkaan tekemässä), niin toden totta, tuo tunne häviää ja tilalle tulee se ihana esittämisen ilo! Esittämisen taika (tai se glamour) ympäröi esittäjän ja yleisön. Ja vaikka suomalainen yleisö saattaa olla ilmeiltään jähmeä, niin aina esityksen jälkeen joku tulee sanomaan, että kiitos, oli hyvä esitys. Hienoimpia ovat ne kommentit, että esitys laittoi ajattelemaan tai kosketti. Nämä palautteet pitäisi muistaa aina tuolloin epävarmuuden ja pakokauhunkin keskellä. 🙂