Myönnän. Olen vähän herkkä. Koen draaman aina liikuttavan jotakin sisälläni. Mutta silti. Tänä vuonna olen kulkenut tunteiden vuoristoradalla enemmän kuin pitkään aikaan, ja se on ihan teatterin syytä.

Oma ammattini liittyy draaman käyttöön, mikä ei ole synonyymi näytelmille. Mutta harrastuksen puolella olen teatterin suurkuluttaja. En kuulu minkään teatterin kanta-asiakasrekisteriin, mutta aina kun on mahdollista, käyn teatterissa. Mikä tahansa käy, ainakin melkein. Kunnon farssi on aina varma nakki, omien lasten kanssa on ilo käydä katsomassa lastennäytelmiä, harrastajateatterit osaavat usein yllättää ja vakavampiakin näytelmiä katson mielelläni. Vain jos aihe tai tyyli menee liiaksi oman kiinnostusalueen ulkopuolelle, jätän esityksen suosiolla väliin. Näin käy harvoin.

Teatteri uppoaa minuun paljon paremmin kuin elokuva tai kirjat, vaikka rakastan niitäkin. Teatterissa on vain jotain enemmän. Se, että kaikki tapahtuu juuri nyt silmieni edessä, vetää mukaansa enemmän kuin etukäteen kuvattu elokuva. Kirjoja lukiessa omaa mielikuvitusta saa käyttää paljon, mutta hyvä teatteriesityskin antaa omalle mielikuvitukselle tilaa – ja ennen kaikkea laittaa ajattelemaan.

Teatteri vaikuttaa – isosti ja pienesti

Laskeskelin, että tänä vuonna jo nähtyjä ja vielä kalenteriin merkittyjä esityksiä on yhteensä hieman yli parikymmentä. Jokainen esitys säväyttää jollakin tavalla, parhaimmat muistaa pitkään. Ja mikä tärkeintä, parhaimmat koskettaa pitkään. Rakastan sitä, että teatteri ei ole vain viihdenäytelmä, vaan laittaa katsojansa myös ajattelemaan jotain. Pohtimaan omia arvojaan, tutkiskelemaan omaa elämäänsä ja ylipäätään miettimään asioita syvemmin ja eri näkökulmista. Teatterin tehtävä alunperin olikin herättää keskustelua, vaikuttaa yhteiskunnassa jopa poliittisesti. Edelleen teatterilla on mahdollisuus ottaa kantaa yhteiskunnan asioihin. Ja vaikka vaikutus ei yltäisi ja ulottuisi isoihin ympyröihin, niin ainakin se voi vaikuttaa pieneen ihmiseen: minuun ja sinuun ja saada aikaan sitä kautta paljon.

Hyvä teatteriesitys osaa aina yllättää – ja myös itkettää. Kun poistun teatterista vahvasti jotain tunnetta kokevana, on esitys mielestäni onnistunut. Tällöin teatteri on tehnyt tehtävänsä, herättänyt katsojan kokemaan jotain syvemmin kuin vain pari tunnin katseltavan kokonaisuuden.

Tähän teatterivuoteeni on mahtunut todellakin tunteita laidasta laitaan. Ensimmäistä kertaa olen kokenut teatterissa syvää ahdistusta ja jopa pientä pelkoa katsoessani Seinäjoen kaupunginteatterissa Saarnaaja näytelmää. Tuon esityksen aikana koin melkolailla koko tunnekirjoni laidasta laitaan: jännitystä, hersyvää iloa ja jopa inhoakin. Esityksen jälkeen olin niin tyhjä kaikesta kokemastani ja näkemästäni, että oli vaikea poistua katsomosta. Samaisen teatterin esitys Kuin ensimmäistä päivää sai kyyneleet valumaan miettiessäni tämän yhteiskunnan menoa ja meitä pieniä ihmisiä sen kulkijoina. Toisenlaiset kyyneleet piti pyyhkiä silmäkulmista kun Lapuan teatteri esitti klassikkonäytelmää Piukat paikat. Ulvoin naurusta esityksen alusta loppuun asti niin, että jossain vaiheessa piti purra kaulahuivia, etten olisi hörissyt liiaksi vieressä istuvan katsojan kiusaksi. (Esitys muuten peittosi reilusti alkuperäisen elokuvan!) Vaasan kaupunginteatterin fantastinen tulkinta Billy Elliotista sai padot aukeamaan täysin. Esityksen läpi jatkunut itku johtui osittain koskettavasta tarinasta, lapsinäyttelijöiden upeasta tulkinnasta, mielettömästä koreografiasta ja kaikesta siitä, missä koin löyhinäkin aasinsiltoina kosketuspintaa omaan elämääni. Tätä varten teatteri on! Esitystä vasten saa peilata omaa elämäänsä, ajatuksiaan, kokemuksiaan ja tunteitaan.

Anna teatterin koskettaa

Taide koskettaa ihmistä syvältä. Joskus teatteriesityksessä sykähdyttävätkin eniten juuri tanssikohtaukset, musiikki ja äänimaisemat tai lavasteet. Vaasan kaupunginteatterin loisteliaassa Myrskyluodon Maijassa jo pelkät äänet olivat upeat ja vesi elementtinä läpi esityksen oli omalla uljaalla tavallaan ihailtavaa. Lavasteiden yksinkertaisuus puhutteli myös. Seinäjoen kaupunginteatterin Sarjahurmaajissa lavasteet sen sijaan olivat niin mahtavat, että pelkästään sen takia esitys kannattaa mennä katsomaan. Kokkolan kaupunginteatterissa esitetty Vertigo loi hyytävän ja vallassaan pitävän tunnelman taas hyvin yksinkertaisella lavastuksella ja samaisen teatterin Aladdin vei näyttämön monipuolisella käytöllä ja videotekniikalla ajatukset kauas tästä ajasta.

Viimeisin näkemäni esitys oli Seinäjoen kaupunginteatterin Kolmas nainen musikaali. Pääsin seuraamaan esitystä ennakkoon enkä tiennyt mitä tuttujen laulujen lisäksi odottaa. Katsomosta sai poistua jälleen kyynel silmäkulmassa. Esitys vei mukanaan heti alusta. Näyttelijöiden into välittyi katsomoon, mahtavat koreografiat ja loistokas lavastus olivat hieno kokemus jo sinällään. Mutta se tarina. Kuinka jollekin voi tulla mieleen tehdä musikaali 90-luvun lamasta, perheväkivallasta, työttömyydestä, alkoholismista ja kaikesta siitä harmaasta sohjosta, jossa oman ikäpolveni nuoret aikuiset ovat kasvaneet? Ja kuinka erilaisen merkityksen saivat nyt ne laulut, jotka ovat aiemmin soineet ihan eri tilanteissa! Itkin vähän ja kiitin mielessäni käsikirjoittajaa. Hyvä että joku keksi nostaa nämäkin aiheet näyttämölle katsojan pureskeltavaksi ja tähänkin aikaan peilattavaksi. Tätä varten teatteri on.

Kirjoittanut Leena Ylimäki

Draama on ilo!

1 kommentti

Vastaa

Leena Ylimäki

Milloin olet itse käynyt viimeksi teatterissa ja mitä tunteita se herätti?