teatteri

Sinä keväänä taide sai uusia muotoja

Sinä keväänä taide sai uusia muotoja

Sinä keväänä koko maailma pysähtyi. Menemistä ja tulemista valvottiin. Tekemistä ja osallistumista rajoitettiin. Tuttu maailma oli muuttunut toisenlaiseksi ja elämä siinä piti muotoilla uudella tavalla. Arkinen elämä löysi kyllä nopeasti uomansa uudessa maailmassa, mutta jokin jäi muutoksen jalkoihin.

Sinä keväänä, kun maailma mullistui, taide-elämä koki kolhun. Museoiden ja teattereiden ovet suljettiin, konsertit peruttiin ja taiteelliset kokemukset jäivät saamatta.

Taide on henkinen voimavara

Ensin asiasta olivat huolissaan ne, joiden sydämessä taide oli sykkinyt aina. Ne, jotka tekivät töitänsä taiteen parissa. Ne, joiden perheeseen kuului näyttelijä, muusikko, taidemaalari tai tanssija. Eikä huoli ollut pelkästään taloudellinen. Huoli oli siitä, ettei taiteellista kokemusta voinut jakaa toisen kanssa. Yhdessä jaettu elämys jäi puuttumaan ja taiteesta ammennetut ajatukset jäivät ilmaan leijumaan, kunnes haihtuivat hiljaa pois saamatta mistään vastakaikua.

Suurin huoli oli mielestä ja henkisistä voimavaroista, siitä kuinka taiteen monet eri ilmentymät eivät enää hoivanneet meitä, vaan jäivät yleisön, osallistujien, ulottumattomiin.

Vähitellen kasvava joukko ihmisiä alkoi huomata taide-elämän hiipumisen merkityksen. Kun teatterin ovet suljettiin, huomattiin, ettei ollut enää mahdollista samaistua tarinaan katsojana ja kokijana. Kukaan ei herätellyt pohtimaan asioita toiselta kantilta, tarjonnut mahdollisuutta nähdä ja kuulla tarinoita, jotka auttoivat ymmärtämään maailmaa.

Kun taulut jäivät lukittujen taidemuseoiden ovien taakse, huomattiin, että tarvittiin sittenkin värien ja muotojen kieltä jäsentämään jotain omasta itsestämme, tunteistamme ja mielipiteistämme. Omia ajatuksia ei voinut enää peilata kuviin, jotka näyttivät sen, mitä vain harvoille uskalsimme itsestämme paljastaa.

Kun konserttien musiikki vaimeni, huomattiin, että loputon hiljaisuus ei ilmaise niitä tunteita, joita koko kehomme on täynnä. Musiikin puuttuessa jäätiin vaille sanoja, tulkintoja ja säveliä, joita emme itse pystyneet luomaan, mutta jotka kuullessamme toivat lohtua, innostusta, ymmärrystä ja toivoa.

Taide-elämän hiipuessa jäätiin vaille yhteisiä jaettuja tunteita, kokemuksia, elämyksiä ja muistoja.

Kolhun kokenut kokonaisuus

Sinä keväänä, kun taide-elämää kolhaistiin, sai kolhun myös jokin ihmisten sisällä. Myös hänellä, joka normaalioloissa oli väheksynyt taiteilijoita, joka ei välittänyt istua teatterissa eikä voinut ymmärtää musisointia. Myös hänen sisällään ja ympärillään jotain hiljaa rapistui.

Sinä keväänä onneksi muistettiin, että ihminen on kokonaisuus, jonka yksi merkityksellinen osa on synnynnäinen luovuus. Luovuuden ilmentymä on kuvataidetta, musiikkia, tanssia, esityksiä ja tarinoita. Jos luovuus poljetaan arjen jalkoihin, peitetään, tukahdutetaan ja kielletään, vähitellen koko ihminen ja koko yhteiskunta kärsii.

Taide-elämä on kuin vaihtuvat maisemat, jotka olemassaolollaan rikastuttavat ja värittävät eri tavoin maailmaamme. Se antaa mahdollisuuden viedä ajatukset hetkeksi toisaalle tai syventää ajatukset juuri siihen, mitä eniten haluamme pohtia.

Kun taide-elämä hetkeksi hiipui, huomattiin, että taide on edelleen sitä, mitä muuttuneessakin maailmassa tarvitsemme. Huomattiin, kuinka taide avaa jotain syvällä sisimmässämme. Jotain, mitä emme oikein tienneet olevaksikaan, mutta jota niin kovasti kaipasimme. Jotain, joka koskettaa tekijäänsä, katsojaansa, kuulijaansa ja kokijaansa. Huomattiin taiteen puhdistava ja voimaannuttava merkitys omassa jaksamisessamme ja tunnesäätelyssämme.

Vanhat ainekset, uudet tavat

Sinä keväänä muistettiin, että jokainen meistä tarvitsee keinoja ilmaista itseään, ajatuksiaan, mielipiteitään ja sitä pientä lasta, joka asuu jokaisen meistä sisällä. Muistettiin, kuinka tanssin liikekieli, teatterin eläytymiskeinot, kuvataiteen värit ja muodot sekä tarinoiden sanat hoitavat ja rakentavat omaa ajatteluamme ja merkitystämme. Muistettiin, kuinka yhdessä jaetut taide-elämykset sitovat ihmisiä yhteen.

Niinpä sinä keväänä puhallettiin uudella tavalla yhteen hiileen ja saatiin hiipuva hiillos jälleen palamaan ja loistamaan suurena liekkinä. Se liekki rohkaisi, lohdutti, innosti ja auttoi ymmärtämään. Taiteen liekki löysi uusia ulottuvuuksia, mahdollisuuksia, aikoja ja paikkoja. Se syttyi ja paloi ihmisten sisällä uudelleen ja uudelleen. Sitä jaettiin uusin keinoin uusille sukupolville.

Suljettujen ovien takaa tuotiin nähtäväksi ja kuultavaksi tarinoita, kuvia ja säveliä. Taidetta vietiin sinne, jonne oli vaikea päästä. Taide-elämyksiä ammennettiin niille, joiden oli mahdotonta liikkua muualle. Säveliä yhdisteltiin eri paikoista, luovuutta rakennettiin eri tasoilla. Jokainen sai antaa ja jokainen sai ottaa. Jokainen sai nähdä, kuulla ja kokea. Olla osa kokonaisuutta.

Sinä keväänä taide sai uusia muotoja. Vanhoista aineksista, uusilla tavoilla, merkitykseltään ainakin aavistuksen voimakkaampana kuin aiemmin.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in luovuus, Taide, 0 kommenttia
Näistä syistä itken katsomossa

Näistä syistä itken katsomossa

Teatteri (tai muu taiteellinen esitys) toimii silloin, kun se koskettaa katsojaansa ja kokijaansa. Olen aiemminkin blogissani kirjoittanut, kuinka hyvä teatteri aina vähän yllättää ja itkettää. Joskus poistun esityksen jälkeen pettyneenä, esitys oli ihan kiva, mutta se ei saanut aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Hetken päästä esityksestä ei muista enää mitään. Harmittaa, olisin voinut käyttää aikani siis ehkä toisinkin.

Käyn useita kymmeniä kertoja vuodessa teatterissa työni puolesta, mutta myös omasta mielenkiinnostani tarinoita ja teatterimaailmaa kohtaan. Teatterin ei tarvitse saada aikaan päästä varpaisiin asti vavisuttavaa tunnemyrskyä katsojassa, mutta jokin reaktio sen täytyy saada aikaan, edes pienikin, silloin esitys on mielestäni onnistunut. Kyyneleet tulevat joskus naurun mukana eli ei itku tule vain esimerkiksi surullisesta tarinasta. Kosketetuksi voi tulla niin näyttelijäsuorituksen kuin lavasteiden tai musiikin takia. Tai kun katsoja kokee tarinaan edes pienenkin yhtymäkohdan omaan elämäänsä.

Usein kyyneleet valuvat jo ihan pienistäkin asioista, tai toisaalta aika suurista asioista lopulta. Siitä, että asiat näyttämöllä ja sen takana, esityksen aikana ja erityisesti sitä ennen on tehty tärkeimmät asiat edellä.

Tässä muutama esimerkki:

LUOTTAMUS JA RYHMÄHENKI

Sorin sirkuksen Soriferia esitys oli täynnä huikeita temppuja, joihin vain harva pystyy. Niitä katsoi silmät suurena ja myönnän, välillä kiljahdin ääneen, kun joku lensi ilmassa ilman turvavaljaita tai kolmen ihmisen pyramidi kaatui suorilta jaloilta toisten ottaessa alhaalla vastaan. Temppujen vaikeustasosta kuitenkin viis, kyyneleet valuivat sen takia, että koko työryhmän keskinäinen luottamus toisiinsa oli valtavaa ja se välittyi katsomoon. Jokainen sai vuorollaan loistaa, mutta kukaan ei pärjännyt yksin. Tarvittiin aina joku toinen, joka seisoi taustalla valmiina auttamaan, ottamaan kiinni tai vaikkapa antamaan pudonneen keilan. Esiintyjä, jonka vuoro sillä hetkellä oli loistaa, pystyi loistamaan vain sen takia, että vierellä olivat olemassa ne toiset. Esiintyjä sai luottaa täysillä siihen, että kaverit ympärillä eivät jätä eivätkä petä, jos jokin omassa tempussa menee pieleen. Vain luottamalla muihin esitys oli niin täydellinen kuin se oli. Näitä taitoja tulisi jokaisen meistä opetella.

ESIINTYJÄN SISÄINEN PALO

Tampereen teatterin Saiturin joulu oli ihanan klassinen teatterielämys, jossa sekä tarina että teatterirakennus sai jo aikaan kutkuttavan tunteen. Sanat eivät riitä kuvaamaan virtuoosimaisen Ilkka Heiskasen työtä lavalla. Kuinka pienillä eleillä ja nyansseilla voi kertoa jotakin roolihahmostaan. Pitkän linjan ammattinäyttelijöiden kohdalla joskus huomaa lavalla sen, että tämä esitys on yksi työpäivä muiden joukossa. Työ tehdään liukuhihnalla kuten missä tahansa muussakin työpaikassa. Mutta kun esiintyjällä on sisäinen palo ja into työhönsä, se välittyy myös katsojalle ja imaisee ihan eri tavalla mukaan seuraamaan tarinan kulkua.

YKSINKERTAISUUS

Teatteri Lapuan Kirkasta kertova musiikkinäytelmä Hetki lyö sai takarivissä padot aukeamaan ihan kunnolla. Yksinkertainen lavastus ja joidenkin merkittävien kohtausten pysähtyneisyys ja yksinkertainen toteutus antoi katsojalle enemmän kuin se, että ne olisi näytelty suurieleisesti alleviivaten. Joskus asioiden pelkistäminen ja riisuminen on voimakkaampaa kuin hetket, joissa katsojan eteen läväytetään kaikki mahdollinen valmiiksi pureskeltuna. Intohimo teatteriin, ryhmähenki ja sitoutuneisuus siihen, mitä ollaan tekemässä paistoi koko esityksestä. Ja tässä se teatterin upeus onkin. Jokaiselle löytyy paikka. Jokainen on osa porukkaa, niin pitkään teatterimaailmassa kasvanut upeaääninen pääosanesittäjä kuin arempi ensikertalainenkin näyttelijä.

 

Listaa voisi jatkaa pitkään. Teatteri on maailma, jossa jokainen saa kasvaa ja vahvistua omaksi itsekseen. Löytää oman tapansa olla. Teatterin tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta samaan muottiin mahtuvaa ulkoaohjattua marionettia, vaan etsiä jokaisesta ne omat vahvuudet, taidot ja upeat elementit, joita ei ehkä muuten kukaan (henkilö siis itsekään) tule huomanneeksi.

Teatterin tehtävä ei ole näyttää, miten asiat ovat, vaan laittaa katsoja pohtimaan, että onkohan tämä asia näin. Teatteri ei ole vain katsomista, parhaimmillaan se on katsomossa istujallekin kokemista. Tulemista osaksi tarinaa omalta paikaltaan, omien ajatusten ja tuntemusten myötä.

Teatteri on ihmeellinen maailma, jossa ei loista vain päätähtiä. Takaverhon takana on ehkä se porukan hiljaisin ja arin, mutta silti yhtä tärkeä lenkki koko ketjussa. Ja kun tätä kokonaisuutta ajattelee, niin osallisuus, kuuluminen johonkin porukkaan omana itsenään, se jos mikä, laittaa vähän herkistymään.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in aistit, improvisaatio, teatteri, 0 kommenttia
Esitetään yhdessä!

Esitetään yhdessä!

LATAA ESITETÄÄN YHDESSÄ!

Puhuttaessa draamatyöskentelystä, draamakasvatuksesta, draamatoiminnasta tai yksinkertaisesti vain draamasta monella nousee jo hikikarpalot otsalle. Eihän vain ole pakko esittää mitään!? 

Draamahetkessä ei ole pakko esittää mitään. Tämä on suuri ero draamatyöskentelyn ja esittävän teatterin välillä. Draamassa koetaan, eläydytään, leikitään, kokeillaan, aistitaan, ollaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja paljon, paljon muuta. Yleisöä ei ole eikä liioin ulkoa opeteltuja vuorosanoja. Kaikki mitä draamahetkessä saadaan aikaiseksi, peustuu ryhmän sen kertaiselle toiminnalle. Onko esimerkiksi koko ryhmä paikalla, mitä etukäteistietoja ja -taitoja ryhmällä jo on, missä tunnelmissa osallistujat ovat mukana ja millainen aikataulu tällä kerralla on draamatyöskentelylle. Jokainen draamahetki on aina erilainen.

Joskus draamatyöskentely saattaa kuitenkin johtaa esitykseen – tai se on alun perinkin ryhmän tavoite. Ja kun intoa esittämiseen on, silloin kannattaa mennä täysillä ja tehdä loppuun asti hiottu esitysprojekti!

Teatteri on yhteispeliä

Näyttelijät nähdään usein suurina tähtinä, jotka elävät glamour-elämää. Totuus on kuitenkin toinen. Ennen näyttämölle nousemista on takana paljon työtä, pitkä harjoittelujakso, arkista puurtamista, vuorosanojen opettelua, roolivaatteiden kokeiluja ja myös paljon tunteita laidasta laitaan. Esitys yleisölle on ikään kuin jäävuoren huippu. Pinnan alle eli näyttämön taakse ei yleisö näe. Piiloon jäävät kaikki näyttämön ulkopuolella tehtävät ja etukäteen valmistetut työt. Näitä töitä kuitenkin riittää, useammallekin jaettavaksi!

Kirkkainkaan tähtinäyttelijä ei voi loistaa, jos esityksen muut palaset ovat vinksallaan. Teatteri onkin kuin suuri palapeli, jossa jokaisella on oma tärkeä tehtävänsä, näyttelijät ovat vain yksittäisiä palasia. Samalla tavalla kuin näyttelijöitä teatteri tarvitsee aivan yhtä lailla monia muita osaajia: lavastajia, valaisijoita, lipunmyyjiä, kahvittajia, tarpeistonhoitajia, ohjaajan, maskeeraajia, esityksen markkinoijia ja monia muita. Teatterin tekemisessä tilaa on jokaiselle ja jokaisen vahvuudet ja kiinnostuksen kohteet voidaan ottaa käyttöön. Tämä on teatterin rikkautta!

Jokainen projekti on omanlaisensa

Hyvä esitysprojekti vaatii pitkäjänteisyyttä, hyvää ryhmähenkeä ja ennen kaikkea uskoa esitykseen. Hälläväliä -tyylillä ei projektia kannata lähteä tekemään. Siinä pettyy sekä työryhmä että yleisö. Draamapurkki on koonnut erilaisten esitysprojektien tueksi ja avuksi tiiviin Esitetään yhdessä! -materiaalin, josta löytyy tukea ja apua projektin tekemiseen muun muassa muistilistan ja aikataulumallin muodossa. Materiaalin voi ladata itselleen maksutta. Esitetään yhdessä! ei sisällä draamaharjoituksia, niitä löytyy muun muassa sähköisestä Draamaleikki -materiaalista, jonka harjoitukset sopivat hyvin näytelmäharjoituksiinkin alkulämmittelyksi.

Draaman iloa esityksiin ja tietenkin break a leg!

 

LATAA ESITETÄÄN YHDESSÄ!

 

Kuva: Murupumpula/Kristiina Mäkimattila

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamaesitys, draamakasvatus, draamamateriaalit, 0 kommenttia