yleisö

6 väärää väittämää draamatyöskentelystä

6 väärää väittämää draamatyöskentelystä

Draamatyöskentely on ihasteltu, mutta myös kummasteltu toimintamuoto. Kynnys draamahetken aloittamiseen on korkea, koska ei tiedetä mitä ja miten aloittaa. Draamatyöskentelyyn liittyy paljon myös ennakkoluuloja. Tähän on koottu kuusi yleisintä väittämää draamatyöskentelystä, joista yksikään ei pidä paikkaansa.

1. Draamatyöskentely on näyttelemistä.

Ei ole. Draamatyöskentely on mm. eläytymistä, leikkimistä, kuvittelua, hassuttelua ja yhdessä toimimista. Draamatyöskentelyssä ei ole käsikirjoitusta eikä yleisöä.

2. Draamakasvattajaksi täytyy opiskella pitkä koulutus.

Ei tarvitse. Usean opintopisteen koulutuksia tai pitkiä kursseja ei välttämättä tarvitse tehdä. Tärkeintä on oma innostus ja perusasioiden haltuunotto. Pidemmillä kursseilla tai opintojaksoilla päästään toki syvemmälle draamakasvatuksen ytimeen ja sen monipuolisuuteen, mm. eri draaman genreihin, mutta alkuun pääsee hyvin lyhyemmälläkin koulutuksella.

3. Draamatyöskentely esim. koulussa vaatii paljon aikaa ja tilaa.

Ei pidä paikkaansa. Draamaharjoituksia voi ottaa yksittäisinä lyhyinä harjoituksina opetukseen yhdistettynä ja toteuttaa ne siinä tilassa, joka on käytössä. Aina ei siis tarvitse esimerkiksi liikuntasalia ja koko tuntia aika draamatoiminnalle.

4. Draamatyöskentelyyn tarvitaan paljon rekvisiittaa.

Ei tarvita. Usein parhaat ideat syntyvät tyhjästä, rekvisiitta saattaa ohjata osallistujia liikaa, jolloin mielikuvitukselle ei jää tilaa. Toisaalta rekvisiitan vähäinenkin käyttö voi innostaa ja rohkaista niitä, jotka muuten arastelevat olla esillä omana itsenään. Jos draamatyöskentely innostaa osallistujia valmistamaan oman esityksen yleisölle, silloin rekvisiittaan ja tarpeistoon kannattaa panostaa eri tavalla kuin matalan kynnyksen draamahetkessä.

5. Draamatyöskentely on tarkoitettu vain pikkulapsille.

Ei pidä paikkaansa. Draamaa voi tehdä kuka vain ikään tai taitotasoon katsomatta. Monet draamaharjoitukset sopivat ihan kaiken ikäisille. Koska draamahetki on aina osallistujiensa näköinen ja joka kerta ainutlaatuinen, voi samoja perusharjoituksia tehdä uudestaan samallakin ryhmällä monta kertaa. Myös nuoret ja aikuiset innostuvat usein draamatyöskentelystä.

6. En voi ohjata draamahetkeä, koska en ole varma taidoistani, minulla ei ole mielikuvitusta enkä uskalla näytellä.

Ei pidä paikkaansa. Draamatyöskentelyn kanssa kannattaa ottaa rennosti. Jonkinlainen suunnitelma on hyvä olla, mutta tarkkaa minuuttiaikataulua ja käsikirjoitusta ei kannata tehdä, jotta osallistujat voivat itsekin vaikuttaa harjoituksen kulkuun. On tärkeää, että draamahetken ohjaaja osallistuu itsekin toimintaan heittäytymällä leikkiin mukaan, mutta ”täydellinen” ei tarvitse, eikä saakaan olla. Turvalliseen ja kannustavaan ilmapiiriin vaikuttaa paljon se, kuinka ohjaaja itsekin uskaltaa olla keskeneräinen ja tehdä virheitä. Näyttää esimerkillään, että tehdään ja kokeillaan yhdessä ja annetaan luovuudelle tilaa. Osallistujien ehdotukset ja mielikuvitus ovat suuressa roolissa toiminnassa, ohjaajalla ei tarvitse olla kaikkea valmiina. Rosoisuus on draamatyöskentelyssä valttia täydelliseksi hiotun sijaan.

 


Esimerkiksi näillä pääset draamatyöskentelyssä hyvään alkuun:

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, draamamateriaalit, draamatyöskentely, 0 kommenttia
Näistä syistä itken katsomossa

Näistä syistä itken katsomossa

Teatteri (tai muu taiteellinen esitys) toimii silloin, kun se koskettaa katsojaansa ja kokijaansa. Olen aiemminkin blogissani kirjoittanut, kuinka hyvä teatteri aina vähän yllättää ja itkettää. Joskus poistun esityksen jälkeen pettyneenä, esitys oli ihan kiva, mutta se ei saanut aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Hetken päästä esityksestä ei muista enää mitään. Harmittaa, olisin voinut käyttää aikani siis ehkä toisinkin.

Käyn useita kymmeniä kertoja vuodessa teatterissa työni puolesta, mutta myös omasta mielenkiinnostani tarinoita ja teatterimaailmaa kohtaan. Teatterin ei tarvitse saada aikaan päästä varpaisiin asti vavisuttavaa tunnemyrskyä katsojassa, mutta jokin reaktio sen täytyy saada aikaan, edes pienikin, silloin esitys on mielestäni onnistunut. Kyyneleet tulevat joskus naurun mukana eli ei itku tule vain esimerkiksi surullisesta tarinasta. Kosketetuksi voi tulla niin näyttelijäsuorituksen kuin lavasteiden tai musiikin takia. Tai kun katsoja kokee tarinaan edes pienenkin yhtymäkohdan omaan elämäänsä.

Usein kyyneleet valuvat jo ihan pienistäkin asioista, tai toisaalta aika suurista asioista lopulta. Siitä, että asiat näyttämöllä ja sen takana, esityksen aikana ja erityisesti sitä ennen on tehty tärkeimmät asiat edellä.

Tässä muutama esimerkki:

LUOTTAMUS JA RYHMÄHENKI

Sorin sirkuksen Soriferia esitys oli täynnä huikeita temppuja, joihin vain harva pystyy. Niitä katsoi silmät suurena ja myönnän, välillä kiljahdin ääneen, kun joku lensi ilmassa ilman turvavaljaita tai kolmen ihmisen pyramidi kaatui suorilta jaloilta toisten ottaessa alhaalla vastaan. Temppujen vaikeustasosta kuitenkin viis, kyyneleet valuivat sen takia, että koko työryhmän keskinäinen luottamus toisiinsa oli valtavaa ja se välittyi katsomoon. Jokainen sai vuorollaan loistaa, mutta kukaan ei pärjännyt yksin. Tarvittiin aina joku toinen, joka seisoi taustalla valmiina auttamaan, ottamaan kiinni tai vaikkapa antamaan pudonneen keilan. Esiintyjä, jonka vuoro sillä hetkellä oli loistaa, pystyi loistamaan vain sen takia, että vierellä olivat olemassa ne toiset. Esiintyjä sai luottaa täysillä siihen, että kaverit ympärillä eivät jätä eivätkä petä, jos jokin omassa tempussa menee pieleen. Vain luottamalla muihin esitys oli niin täydellinen kuin se oli. Näitä taitoja tulisi jokaisen meistä opetella.

ESIINTYJÄN SISÄINEN PALO

Tampereen teatterin Saiturin joulu oli ihanan klassinen teatterielämys, jossa sekä tarina että teatterirakennus sai jo aikaan kutkuttavan tunteen. Sanat eivät riitä kuvaamaan virtuoosimaisen Ilkka Heiskasen työtä lavalla. Kuinka pienillä eleillä ja nyansseilla voi kertoa jotakin roolihahmostaan. Pitkän linjan ammattinäyttelijöiden kohdalla joskus huomaa lavalla sen, että tämä esitys on yksi työpäivä muiden joukossa. Työ tehdään liukuhihnalla kuten missä tahansa muussakin työpaikassa. Mutta kun esiintyjällä on sisäinen palo ja into työhönsä, se välittyy myös katsojalle ja imaisee ihan eri tavalla mukaan seuraamaan tarinan kulkua.

YKSINKERTAISUUS

Teatteri Lapuan Kirkasta kertova musiikkinäytelmä Hetki lyö sai takarivissä padot aukeamaan ihan kunnolla. Yksinkertainen lavastus ja joidenkin merkittävien kohtausten pysähtyneisyys ja yksinkertainen toteutus antoi katsojalle enemmän kuin se, että ne olisi näytelty suurieleisesti alleviivaten. Joskus asioiden pelkistäminen ja riisuminen on voimakkaampaa kuin hetket, joissa katsojan eteen läväytetään kaikki mahdollinen valmiiksi pureskeltuna. Intohimo teatteriin, ryhmähenki ja sitoutuneisuus siihen, mitä ollaan tekemässä paistoi koko esityksestä. Ja tässä se teatterin upeus onkin. Jokaiselle löytyy paikka. Jokainen on osa porukkaa, niin pitkään teatterimaailmassa kasvanut upeaääninen pääosanesittäjä kuin arempi ensikertalainenkin näyttelijä.

 

Listaa voisi jatkaa pitkään. Teatteri on maailma, jossa jokainen saa kasvaa ja vahvistua omaksi itsekseen. Löytää oman tapansa olla. Teatterin tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta samaan muottiin mahtuvaa ulkoaohjattua marionettia, vaan etsiä jokaisesta ne omat vahvuudet, taidot ja upeat elementit, joita ei ehkä muuten kukaan (henkilö siis itsekään) tule huomanneeksi.

Teatterin tehtävä ei ole näyttää, miten asiat ovat, vaan laittaa katsoja pohtimaan, että onkohan tämä asia näin. Teatteri ei ole vain katsomista, parhaimmillaan se on katsomossa istujallekin kokemista. Tulemista osaksi tarinaa omalta paikaltaan, omien ajatusten ja tuntemusten myötä.

Teatteri on ihmeellinen maailma, jossa ei loista vain päätähtiä. Takaverhon takana on ehkä se porukan hiljaisin ja arin, mutta silti yhtä tärkeä lenkki koko ketjussa. Ja kun tätä kokonaisuutta ajattelee, niin osallisuus, kuuluminen johonkin porukkaan omana itsenään, se jos mikä, laittaa vähän herkistymään.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in aistit, improvisaatio, teatteri, 0 kommenttia
Vauvateatteri on erityinen hetki myös aikuisille

Vauvateatteri on erityinen hetki myös aikuisille

Mitä ihmettä on vauvateatteri? Siis ihan pienille vauvoilleko esiinnyt? Miksi? Mitä siinä oikein tapahtuu? Tajuavatko ne vauvat siitä jotain?

Tällaisia kysymyksiä usein esitetään, kun kerron, että kierrän esiintymässä myös aivan perheen pienimmille, alta vuoden ikäisille vauvoille. Niinpä, tajuaako ne vaippapöksyt siitä oikein mitään? Vastaus on helppo: kyllä ja ei. Mutta esitysmuodon nimestä huolimatta tärkeää on myös miettiä, mitä aikuiset siitä tilanteesta tajuavat.

Pieni elämys onkin suuri

Vauvateatteri on nimensä mukaisesti teatterihetki vauvoille, aivan niille pienille. Nuorimmat esityksissäni olleet vauvat ovat olleet vain parin kuukauden ikäisiä pieniä kääröjä, jotka tuijottelevat esityksen kulkua vanhempansa sylistä – ja se tässä onkin juuri se juju. Vauvateatteri sitoo taiteen avulla hetkeksi yhteen aikuisen ja lapsen, tarjoaa yhteisesti koetun elämyksen, joka osaltaan tukee kiintymyssuhdetta. Teatterihetki on aistielämys, joka samalla antaa suuremman elämyksen näiden kahden yleisössä olevan henkilön välille. Se pieni nyytti saa ihmetellä taide-elämystä – liikettä, lorua, musiikkia, draamaa – oman tärkeän aikuisen sylistä, turvallisesta paikasta, josta voi tutkia ja kokea tämän maailman ihmeellisyyksiä. Aikuinen saa ihmetellä esityksen sijaan ennen kaikkea sitä omaa pientä lastaan, joka siinä sylissä istuu. Aikuiselle vauvateatteri tarjoaa kokemuksen siitä, millainen tuo oma rakas pieni oikein onkaan. Miten lapsi aistii ympäristöään eri tavoin kuin arkisessa hetkessä kotona. Miten esityksen tarina ja eri elementit ympäröivät aikuisen ja lapsen yhdessä kokemaan ja tuntemaan pieniä ihmeitä, olivat ne sitten soittimia, värikkäitä huiveja tai vaikkapa saippuakuplia. Kuinka jokin niin pieni ja tavallinen asia voikin olla pienestä ihmisenalusta niin suuri ja kummallinen!

Mitä ihmettä siis oikein on vauvateatteri?

Vauvateatteri on lyhyt teatterihetki, jossa on yleensä löyhä juoni (jos totta puhutaan, niin eivät ne vauvat siitä juonesta paljoakaan välitä, mutta aikuiselle se usein tuo pientä turvaa, kun ymmärtää, mitä esittäjä tässä oikein yrittää tuoda yleisön tietoon). Esityksessä on lavasteita ja rekvisiittaa, joita yleensä pieni yleisö saa myös vähän tunnustella. On eleitä ja ilmeitä, laulunpätkiä, loruja ja liikettä, katseltavaa ja kuunneltavaa. Draaman kaaren alku ja loppu, ihan niin kuin missä tahansa teatteriesityksessä, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Näissä esityksissä ei haittaa, jos yleisö kommentoi kesken kaiken tai liikuskelee vähän paikallaan. Esitystä tehdään yleisön ehdoilla: suunnitellusti, harjoitellusti ja tavoitteellisesti, säikähtämättä kuitenkaan sitä, jos kesken kaiken pitää vähän muuttaa esityksen rytmiä tai tehdä pieni mutka juoneen, yleisön reaktioiden niin vaatiessa.

Ennen kaikkea vauvateatteri on kuitenkin aikuiselle ja lapselle tarjottu yhteinen hetki; kuin pieni aistimatka, rauhallinen pysähdys, uusi mukava kokemus, jota voi muistella ilolla myöhemminkin. Vauvat eivät välttämättä ymmärrä juonta, mutta seuraavat silti herkeämättä esityksen kulkua. Vauvakin ymmärtää laulun ja liikkeen merkityksen, tapahtumien rauhalliset muutokset, esityksen tarjoamat lempeät aistimukset. Ja ennen kaikkea vauva ymmärtää sen lempeän ja lämpimän aikuisen, jonka kanssa esitystä saa seurata.

Vauvateatteri on turvallinen, kiireetön ja lämminhenkinen hetki, jossa taiteen keinoin tuetaan aikuisen ja lapsen suhdetta toisiinsa. On lupa silitellä, suukotella, keinutella ja sylitellä omaa pientä ihanaa nyyttiä ja vähän isompaakin taaperoa. Antaa tarinan viedä mennessään mielikuvitusmaailmaan. Ottaa syliin, olla sylissä ja olla syli. Vauvateatteri on hetki, jossa aikuinen saa katsella ja ihmetellä maailmaa pienen lapsen tavoin, irrottautua arjen kiireestä ja jakaa kokemuksen sen oman rakkaan pienen kanssa. Olla tärkeä toiselle. Sellaista on vauvateatteri.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamaesitys, vauvateatteri, 0 kommenttia