Uncategorized

Näistä syistä itken katsomossa

Näistä syistä itken katsomossa

Teatteri (tai muu taiteellinen esitys) toimii silloin, kun se koskettaa katsojaansa ja kokijaansa. Olen aiemminkin blogissani kirjoittanut, kuinka hyvä teatteri aina vähän yllättää ja itkettää. Joskus poistun esityksen jälkeen pettyneenä, esitys oli ihan kiva, mutta se ei saanut aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Hetken päästä esityksestä ei muista enää mitään. Harmittaa, olisin voinut käyttää aikani siis ehkä toisinkin.

Käyn useita kymmeniä kertoja vuodessa teatterissa työni puolesta, mutta myös omasta mielenkiinnostani tarinoita ja teatterimaailmaa kohtaan. Teatterin ei tarvitse saada aikaan päästä varpaisiin asti vavisuttavaa tunnemyrskyä katsojassa, mutta jokin reaktio sen täytyy saada aikaan, edes pienikin, silloin esitys on mielestäni onnistunut. Kyyneleet tulevat joskus naurun mukana eli ei itku tule vain esimerkiksi surullisesta tarinasta. Kosketetuksi voi tulla niin näyttelijäsuorituksen kuin lavasteiden tai musiikin takia. Tai kun katsoja kokee tarinaan edes pienenkin yhtymäkohdan omaan elämäänsä.

Usein kyyneleet valuvat jo ihan pienistäkin asioista, tai toisaalta aika suurista asioista lopulta. Siitä, että asiat näyttämöllä ja sen takana, esityksen aikana ja erityisesti sitä ennen on tehty tärkeimmät asiat edellä.

Tässä muutama esimerkki:

LUOTTAMUS JA RYHMÄHENKI

Sorin sirkuksen Soriferia esitys oli täynnä huikeita temppuja, joihin vain harva pystyy. Niitä katsoi silmät suurena ja myönnän, välillä kiljahdin ääneen, kun joku lensi ilmassa ilman turvavaljaita tai kolmen ihmisen pyramidi kaatui suorilta jaloilta toisten ottaessa alhaalla vastaan. Temppujen vaikeustasosta kuitenkin viis, kyyneleet valuivat sen takia, että koko työryhmän keskinäinen luottamus toisiinsa oli valtavaa ja se välittyi katsomoon. Jokainen sai vuorollaan loistaa, mutta kukaan ei pärjännyt yksin. Tarvittiin aina joku toinen, joka seisoi taustalla valmiina auttamaan, ottamaan kiinni tai vaikkapa antamaan pudonneen keilan. Esiintyjä, jonka vuoro sillä hetkellä oli loistaa, pystyi loistamaan vain sen takia, että vierellä olivat olemassa ne toiset. Esiintyjä sai luottaa täysillä siihen, että kaverit ympärillä eivät jätä eivätkä petä, jos jokin omassa tempussa menee pieleen. Vain luottamalla muihin esitys oli niin täydellinen kuin se oli. Näitä taitoja tulisi jokaisen meistä opetella.

ESIINTYJÄN SISÄINEN PALO

Tampereen teatterin Saiturin joulu oli ihanan klassinen teatterielämys, jossa sekä tarina että teatterirakennus sai jo aikaan kutkuttavan tunteen. Sanat eivät riitä kuvaamaan virtuoosimaisen Ilkka Heiskasen työtä lavalla. Kuinka pienillä eleillä ja nyansseilla voi kertoa jotakin roolihahmostaan. Pitkän linjan ammattinäyttelijöiden kohdalla joskus huomaa lavalla sen, että tämä esitys on yksi työpäivä muiden joukossa. Työ tehdään liukuhihnalla kuten missä tahansa muussakin työpaikassa. Mutta kun esiintyjällä on sisäinen palo ja into työhönsä, se välittyy myös katsojalle ja imaisee ihan eri tavalla mukaan seuraamaan tarinan kulkua.

YKSINKERTAISUUS

Teatteri Lapuan Kirkasta kertova musiikkinäytelmä Hetki lyö sai takarivissä padot aukeamaan ihan kunnolla. Yksinkertainen lavastus ja joidenkin merkittävien kohtausten pysähtyneisyys ja yksinkertainen toteutus antoi katsojalle enemmän kuin se, että ne olisi näytelty suurieleisesti alleviivaten. Joskus asioiden pelkistäminen ja riisuminen on voimakkaampaa kuin hetket, joissa katsojan eteen läväytetään kaikki mahdollinen valmiiksi pureskeltuna. Intohimo teatteriin, ryhmähenki ja sitoutuneisuus siihen, mitä ollaan tekemässä paistoi koko esityksestä. Ja tässä se teatterin upeus onkin. Jokaiselle löytyy paikka. Jokainen on osa porukkaa, niin pitkään teatterimaailmassa kasvanut upeaääninen pääosanesittäjä kuin arempi ensikertalainenkin näyttelijä.

 

Listaa voisi jatkaa pitkään. Teatteri on maailma, jossa jokainen saa kasvaa ja vahvistua omaksi itsekseen. Löytää oman tapansa olla. Teatterin tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta samaan muottiin mahtuvaa ulkoaohjattua marionettia, vaan etsiä jokaisesta ne omat vahvuudet, taidot ja upeat elementit, joita ei ehkä muuten kukaan (henkilö siis itsekään) tule huomanneeksi.

Teatterin tehtävä ei ole näyttää, miten asiat ovat, vaan laittaa katsoja pohtimaan, että onkohan tämä asia näin. Teatteri ei ole vain katsomista, parhaimmillaan se on katsomossa istujallekin kokemista. Tulemista osaksi tarinaa omalta paikaltaan, omien ajatusten ja tuntemusten myötä.

Teatteri on ihmeellinen maailma, jossa ei loista vain päätähtiä. Takaverhon takana on ehkä se porukan hiljaisin ja arin, mutta silti yhtä tärkeä lenkki koko ketjussa. Ja kun tätä kokonaisuutta ajattelee, niin osallisuus, kuuluminen johonkin porukkaan omana itsenään, se jos mikä, laittaa vähän herkistymään.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Kun tekee itse, tulee mieluisa

Kun tekee itse, tulee mieluisa

Hyvällä ystävälläni Matilla on sanonta: “Kun tekee itse, tulee mieluisa”. Olemme Matin kanssa monesta asiasta eri mieltä, mutta tämän lausahduksen kohdalla myönnän, että tässä asiassa Matti on harvinaisen oikeassa.

Sain olla mukana tekemässä “elokuvaa” alle kouluikäisten lasten kanssa. Vähän reilun minuutin mittaista lopputulosta on esitetty ylpeänä kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja sitäkin enemmän siitä on puhuttu monille vastaantulijoille. Aikuisen silmään tuo elokuva ei vedä vertoja suuren rahan filmatisoinneille ja juonikin saattaa jäädä vähän epämääräiseksi (tai se aukeaa katsojalle vasta useamman katselukerran jälkeen), mutta lasten itsensä mielestä parempaa lopputulosta on vaikea hakea. Itse tehty on itse tehty ja siitä saa huoletta olla ylpeä.

Elokuvaa oli mielenkiintoista tehdä. Yhdestä ideasta syntynyt innostus yhteiseen toimintaan sai aikaan prosessin, jonka myötä opittiin jotain elokuvan tekemisestä, käsiteltävästä aiheesta sekä varmasti jälleen jotain myös siitä, kuinka toimia yhdessä muiden kanssa. Nelivuotias keksi käsikirjoituksen, josta yhdessä aikuisen kanssa luotiin kohtauksittain kuvakäsikirjoitus. Lapset yhdessä päättivät roolijaon, puvustuksen, kuvauspaikat ja hioivat vielä käsikirjoituksen loppuun ennen kuin ryhdyttiin kuvaushommiin. Kuvaus, ohjaus, leikkaus ja viimeistelytyö jäivät tämän ikäisten kanssa vielä aikuisen hoidettavaksi, pari vuotta vanhemmilta nekin työt olisivat varmasti onnistuneet. Lopputuloksen näkemistä odotettiin malttamattomana (vain popcornit puuttuivat!) – ja uudelleen katsomisia odotetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yhdessä tekemisen into ja ilo kantoivat loppuun asti ja vielä sen jälkeenkin.

Tästä draamakasvatuksessa juuri on kyse. Tehdään yhdessä leikkien, kokeillen ja mielikuvitusta apuna käyttäen asioita, joista samalla opitaan uutta ja joka jää kokemuksena mieleen. Tällöin myös toiminnassa käsiteltyä aihetta on helpompi myöhemmin muistella. Draamatyöskentelyssä jokainen saa tulla mukaan omista lähtökohdistaan, osallistua tekemällä, vaikuttaa lopputulokseen ja olla tärkeä osa kokonaisuutta. Kun oppiminen ei tapahdu ylhäältä ohjattuna, vaan on osallistujat aktivoivaa toimintaa, josta jää positiivinen kokemus, on lopputuloskin taatusti hyvä.”Kun tekee itse, tulee mieluisa.”

Ystäväni Matti on viisas mies.

matti-polaroid1

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Tärkeä, tärkeämpi, draama.

Tärkeä, tärkeämpi, draama.

Jaksan puhua draamakasvatuksen puolesta ja sen tärkeydestä pitkään. Todennäköisesti kuulijat ja keskustelukumppanit väsyvät aiemmin kuin minä pohtimaan draaman hienoutta, monipuolisuutta ja vaikutuksia osallistujiin. Opiskeluaikoina aloittaessani draamakasvatuksen opintoja en oikein tiennyt mitä tuleman pitää. Vähitellen tutustuessani draaman ihmeelliseen maailmaan koin valaistumisen ja monta ahaa-elämystä. Draamalla on mahdollisuudet vaikka mihin.

Draamatyöskentely ei ole pelkkää teatteria, vaikka siinä voi olla monia teatterista tuttuja piirteitä. Draama ei ole vain hauskaa iloittelua, siinä voi olla paljon syvällisiä pohdintoja ja sen avulla voidaan käsitellä myös ikäviä ja vaikeita asioita. Draamakasvatuksessa toimitaan ryhmässä ja opitaan ryhmästä, mutta samalla kuitenkin oivalletaan jotain itsestä ja omasta toiminnasta. Kaikki se, mikä oikeassa elämässä ei ole mahdollista tai tuntuu vieraalta ja kaukaiselta, muuttuukin draamassa mahdolliseksi ja tulee lähelle. Arjen roolit, statukset ja tilanteet voi kääntää päälaelleen ja siirtyä ajassa tai paikassa täysin toiseen maailmaan. Aistimalla, yhdessä tekemällä ja erilaisten kokemusten kautta asioihin saa uudenlaisia näkökulmia ja oppiminen tapahtuu huomaamatta.

Muistan edelleen tunteen, jonka siivittämänä lähdin kymmenen vuotta sitten draamakasvatuksen perusopintojen jälkeen jatkamaan päivää. Joka kerta jotain suurta oli liikahtanut, sekä ajatuksissa että sydämessä. Asiat, työskentelytavat ja ryhmä ympärillä jättivät positiivisen jäljen. Tällaisen tunteen ja ajatusmyrskyn ympäröimänä harvoin lähti miltään luennolta pois.

Tätä draaman iloa ja sen mahdollisuuksia haluan jakaa muillekin. Verkkokurssilla saa hyvän perustiedon ja paljon erilaisia toimintavinkkejä draaman käytöstä lasten kanssa. Nimestään huolimatta kurssin sisältö antaa eväitä myös kouluikäisten lasten kanssa tehtävään draamatyöskentelyyn. Toukokuussa ilmestyneestä Talentia-lehden haastattelusta on luettavissa lyhennelmä myös netissä. Siellä kerron lisää ajatuksiani draamakasvatuksesta. Hyppää rohkeasti mukaan draaman vietäväksi!

 

2016_07_10_7391

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 2 kommenttia
Koulutukseltani olen…

Koulutukseltani olen…

Olen viimeisen vuoden aikana törmännyt yllättävän monta kertaa seuraavaan kysymykseen: “Mikä sun koulutus on?” Joka kerta olen yhtä epävarma siitä, mitä vastaisin. Tutkintotodistuksessani lukee kasvatustieteen maisteri, pääaineenani olen lukenut erityispedagogiikkaa ja koulutusohjelma, josta olen valmistunut kantaa niinkin juhlavaa nimeä kuin erityiskasvatuksen asiantuntija. Sivuaineita on poimittu mukaan melkoinen määrä, esimerkiksi journalistiikasta, kulttuurihistoriasta, viittomakielestä ja draamakasvatuksesta. Onpa näiden ohessa tehty pätkän matkaa kulttuurituottajaopintojakin. Käytännössä koulutukseni on antanut pedagogisen pätevyyden ja näkökulmia erityiskasvattajan, lähinnä erityiskasvatuksen hallinnon, työhön. Kaikki se, mitä nyt työkseni teen on kuitenkin aavistuksen kaukana tästä tutkinnosta muulta kuin draamakasvatuksen osalta. Kysyjä kaipaa aina jotain selkeää vastausta, mutta kovin tyhjentävästi en voi omaa koulutustaustaani yhdellä lauseella kertoa, etenkin kun koulutukseni ja tekemäni työni eivät kysyjän mielestä mene aina yks yhteen.

Työkseni viimeiset viisi vuotta olen toiminut yrittäjänä. Yritykseni puitteissa olen pääosin esiintynyt, mutta myös kouluttanut, pitänyt opetuksia, juontanut, vetänyt toimintapajoja, taittanut lastenlehteä, kirjoittanut juttuja, suunnitellut ja toteuttanut tilaisuuksia ja materiaaleja, järjestänyt leirejä sekä paljon muuta. Paljon siis sellaista, mihin koulutukseni ei ole minua valmistanut – mutta aiempi työ- ja harrastuskokemukseni sen sijaan on! Ennen kaikkea työtäni, kuten myös kymmenen vuotta kestäneitä yliopisto-opintoja ja sitä ennen ja sen lomassa tehtyjä projektihommia, niin palkkatöissä kuin eri harrastus- ja vastuutehtävissä, on ohjannut ja suunnannut kiinnostukseni eri asioita kohtaan. Työt ovat opettaneet. Kansainvälisten leirimatkojen vetäminen nuorille, suuren nuorten tapahtuman ruokailujärjestelyistä vastaaminen tai kaikki lukuisat pienemmätkin lapsille ja nuorille suunnatut tapahtumat, konsertit, retket ja leirit ohjelmanumeroineen ja käytännön järjestelyineen ovat antaneet eväitä ja valmiuksia tämän hetkiseen työhöni. Kaikki se, mitä työkseni nyt siis teen on seurausta ja summa tästä kaikesta aiemmin tekemästäni, eletystä elämästä, omasta persoonasta.

Mitä siis vastaisin kysyjille? Kysyjästä ja asiayhteydestä riippuen vastaan ehkä hieman eri asioita. Sitä haluan kuitenkin tällä hetkellä painottaa, että olen yrittäjä, draamakasvattaja, kouluttaja ja esiintyjä. Elämä on opettanut ja kouluttanut. Vaikka tutkintoon johtava koulutus on tärkeää ja siitä saa monia valmiuksia, ei se kuitenkaan – ainakaan tässä tapauksessa – ole se tärkein meriitti. Koulutus ei aina ole määritelmä siitä, mitä osaa ja voi työkseen tehdä. Ja toisaalta, kaikesta opiskelusta ja kaikesta työstä on ennemmin tai myöhemmin hyötyä. Jotain eväitä jää aina elämän reppuun. Tämän kun olisin ymmärtänyt myös parikymppisenä, jolloin tuskailin asian kanssa huomattavasti enemmän kuin nyt. Elämässä näyttäisi pärjäävän, jos on tahtoa, yritystä ja ripaus hullua rohkeutta.

(Viimeisen tentin jälkeinen tanssi Jyväskylän yliopistolla joitakin vuosia sitten. Tämän jälkeen opinnot ovat jatkuneet ja yhä jatkuvat erinäisinä täydennyskursseina ja muina opintoina.)

Viimeinen tentti

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Draama antaa enemmän.

Draama antaa enemmän.

Draama on enemmän kuin esityksen katsomista. Draama on parhaimmillaan osallistumista, heittäytymistä itse sisälle tarinaan, astumista toiseen aikaan, toiseen paikkaan, toisen henkilön tilanteeseen. Perinteinen teatteriesitys tarjoaa mahdollisuuden katsomiseen, osalle myös mahdollisuuden tekemiseen. Käsitteenä draama(kasvatus) on kuitenkin laajempi. Se ei tarkoita esityksen valmistamista, yleisön edessä esiintymistä, vaan asioiden kokemista tekemällä ja osallistumalla yhdessä muiden kanssa. Leikkimistä, kokeilemista, pohdiskelua ja asioiden katsomista ilmiön sisältä käsin. Draamakasvatuksessa puhutaan termistä vakava leikillisyys. Samaan aikaan kun leikitään kuvitellussa fiktiivisessä ympäristössä, toiminta otetaan vakavasti, sille luodaan säännöt ja tavoite. Draaman käyttö uusien asioiden ja ilmiöiden opiskelussa antaa syvyyttä tarkasteltavaan asiaan. Draama antaa mahdollisuuden pohtia ja tutkia asioita sisältä päin, ei vain ulkoapäin tarkasteltuna.

Ennen kaikkea draama antaa mahdollisuuden osallistumiseen, tekemiseen yhdessä muiden kanssa. Perinteisen ryhmätyön sijaan osallistujat pääsevät astumaan hetkeksi sisään tarkasteltavaan tilanteeseen, toisen henkilön paikalle, kuviteltuun ympäristöön, jossa normaalit roolit eivät päde. Osallistujan ei tarvitse olla kokenut näyttelijä, vaan jokainen voi tulla mukaan draamatilanteeseen omista lähtökohdistaan käsin. Yhdessä tehdyn draaman kautta osallistuja oppii käsiteltävästä aiheesta, omasta itsestään sekä ryhmästä, jossa toimii. Vaihdetut roolit saattavat antaa arallekin osallistujalle aivan uusia mahdollisuuksia opiskeluun ja ryhmässä toimimiseen. Vaikka ajatus opiskeltavan asian käsittelemisestä draaman keinoin tuntuu hankalalta, niin lopputulos on usein enemmän kuin kukaan osaisi odottaa. Osallistuminen draamatilanteeseen herättelee ajatuksia, ja asioiden kokeminen (vaikka vain fiktiivisesti luodussa ympäristössä) on aina monipuolisempaa kuin pelkästään kirjoista luettu tieto. Draama antaa enemmän kuin ottaa. Kokeile vaikka.

varjoteatteri-iso1

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Ei pelkkiä parrasvaloja

Ei pelkkiä parrasvaloja

Sain taannoin viestin, jossa tuumittiin, että työni vaikuttaa kovin mielenkiintoiselta, saan olla esillä ja erilaisissa hienoissa tilaisuuksissa. Ja tottahan se onkin! Vaan ei kuitenkaan koko kuva.

Totuus ei ole tarua ihmeellisempää, vaan ihan silkkaa arkea. Vaikka esiintyjänä olen näyttämöllä ja estradeilla, niin glamour tästä työstä on kuitenkin toisinaan kaukana. Saan vierailla kivoissa paikoissa ja yleisössä kohtaan viikon aikana kymmeniä, joskus jopa satoja ihmisiä. Silti suurimman osan työstäni teen kuitenkin yksin. Välillä kaipaan työyhteisöä ympärille, en aina vain vaihtuvia ihmisiä. Pitkissä automatkoissa, epäsäännöllisissä työajoissa, vaihtuvissa työtehtävissä ja epävarmoissa tuloissa on hyvät, mutta myös huonot puolensa. Esiintyjä on myös aina muiden arvion kohteena, tahtomattaankin. Näistä en silti valita, yrittäjäksi olen halunnut, ja yrittäjänä viihdyn.

Mustan aukon kaipuu

Pahinta esiintyjän työssä on kuitenkin (onneksi vain satunnainen) esiintymiskammo. Vaikka yleisön eteen astuminen on rutiinia ja yleensä ihan hauskaa, niin on myös kertoja, jolloin todella toivoisin tekeväni työkseni melkeinpä mitä tahansa muuta. Juuri ennen esitystä iskevä paniikki tuntuu nopeana sykkeenä, ajatusten sumentumisena ja epämääräisenä heikotuksena.

Tänäkin syksynä on ollut pari tilaisuutta, joita ennen olen miettinyt, miksi ihmeessä olen tähän itseni saattanut ja tämän jutun luvannut tehdä. Paria minuuttia ennen näyttämölle hyppäämistä mielessä on ollut vain kysymykset: mihin voisin oksentaa, vieläkö ehtisin vessaan ja voisiko lattiaan ilmestyä aukko, joka veisi minut mennessään? Vaikka tuolloin tuskanhikisenä paniikin hetkenä vannon itselleni, etten enää ikinä astu yleisön eteen missään tilanteessa, niin jokin sisäinen palo uudestaan ja uudestaan ajaa näyttelemään. Tunteet menevät siis laidasta laitaan! Onneksi tunnetaitojakin pystyy harjoittelemaan.

Pari viikkoa sitten koin jälleen tällaista esiintymiskammoa. Istuin penkissä odottamassa omaa vuoroani astua yleisön eteen. Myöhemmin tuttava sanoi katsoneensa minua juuri tuona hetkenä ja ajatelleensa, että varmaan kertaan mielessäni tulevaa esitystä. Mutta ei, mietin kaikkia mahdollisia pakokeinoja, jolla vielä pääsisin tilanteesta pois…

Lentotaidonkin voi opetella

Onneksi draama kuitenkin kantaa ja kasvattaa. Tätä voi harjoitella esimerkiksi improvisaatioharjoituksin. Kun draaman maailma avautuu, kaikki on mahdollista ja kaikki osaavat. Esiintymistä, niin näyttelemistä kuin mitä tahansa muutakin yleisön edessä olemista voi harjoitella. Kun uskoo omaan tarinaansa ja esitykseen, se kannattelee myös esiintyjää. Jyrkänteeltä hyppääminen eli yleisön eteen astuminen voi olla kauhun hetki, mutta hypyn tehtyään on hieno huomata, että siivet sittenkin kantavat ja olen oppinut lentämään. Ehkä lentotaidossa kuitenkin on pieni ripaus glamouria.

 

WP_20151002_006

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 2 kommenttia
Teatteri kesään kuin nenä päähän

Teatteri kesään kuin nenä päähän

 

Suomen kesään kuuluvat uinti, grillaus, hyttyset, valoisat yöt, jäätelö ja tietenkin myös kesäteatteri. Suomi on kesäteattereiden luvattu maa. Jokaisesta niemestä ja notkosta löytyy pieni harrastajateatteriporukka, joka keväällä tai alkukesästä sinnikkäästi harjoittelee, lavastaa, puvustaa, maskeeraa, suunnittelee koreografit, markkinoi, myy liput, keittää kahvit ja lopulta vielä näyttelee. Kaikki tämä tehdään itse ja yhdessä. On kunnioitettavaa, kuinka niin monet eri ikäiset ihmiset hitsautuvat tiiviiksi porukaksi, joka säässä kuin säässä esittää hyvin valmistellun näytelmän katsojien iloksi – ja usein tekevät kaiken sen työn vieläpä ilmaiseksi!

Kepeä komedia kesäillassa on hauska ajanviete. Jos teatteriin meno talvikaudella ei kuulu harrastuksiisi, uskaltaudu istahtamaan teatteriyleisöksi kesällä. Tarjontaa on runsaasti, joten on mistä valita! Isommista kaupungeista löytyy kesälläkin ammattinäyttelijöiden miehittämiä teatteriesityksiä. Useimmiten kesäteattereissa nähdään kepeitä komedioita, mutta vakavampiakin draamoja on tarjolla. Kesäteatterissa oman lisänsä esitykseen antavat myös puitteet, sillä pääosin kesäteatteriesitykset pidetään ulkona, jolloin esitys ja tapahtumat voivat sulautua ympäröivään luontoon. Kauniissa kesäillassa luonnon helmassa teatteriesityksen katsominen voi siis olla mahtava elämys. Anna kesäteatterin yllättää!

Polviteatteria

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Ilmiö nimeltä hassu hattu

Ilmiö nimeltä hassu hattu

Naamiaiset ovat hauskoja. Niissä saa luvan kanssa hassutella ja laittaa roolit päälaelleen. Normaalit statukset ja käyttäytymistavat muuttuvat, kun päälle puetaan vaatekaapin perältä löytynyt vanha takki ja parhaat päivänsä nähnyt rispaantunut hattu. Naamiaisissa on mahdollista olla upea prinsessa, rohkea ritari, köyhä kulkuri tai yhtälailla vaikka metsäsieni. Saa kokeilla hetken aikaa, millaista olisi astella ihailemansa henkilön tai muun hahmon saappaissa. Tai kenties asettautua sellaiseen rooliin ja asemaan, joka on itselle täysin vieras ja ehkä jopa vastenmielinen.

Improvisaatiotyöpajoja ohjatessani olen huomannut, kuinka asenne tekemiseen muuttuu ja rohkeus kasvaa, kun avaan ryhmän eteen matkalaukullisen erilaisia päähineitä ja huiveja. Laittamalla päähän hassun hatun muuttuu hetkessä toiseksi henkilöksi. Enää en olekaan minä, vaan joku aivan muu. Hassu hattu päässä voi ja uskaltaa heittäytyä mukaan draaman pyörteisiin, mihin ilman päähinettä saattaa kynnys olla hyvinkin suuri. Vetämällä päähän edes etäisesti knallia muistuttavan hatun voi hetkessä olla itse mestarietsivä Hercule Poirot – eikä häiritse vaikkei kaikki hienostuneen seurustelukulttuurin nyanssit olisikaan tiedossa, muu väki kyllä hoksaa mistä ja kenestä on kyse. Taas jos kyseessä on vaikkapa täysin yliampuva stetson, voi aivan häpeämättä kulkea ympäriinsä JIIHAAta huutaen ja lassoa heitellen, eikä kukaan kummeksu saati loukkaannu. Juuri tässä on hassujen hattujen ja muutenkin roolivaatteiden salaisuus: rooli, muun yleisön odotukset ja vieläpä oma tunnelmakin vaihtuvat jokseenkin samalla silmänräpäyksellä kuin hattukin.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia
Varjoteatterin taikaa

Varjoteatterin taikaa

Yksi hienoimmista ja kiehtovimmista teatterilajeista on mielestäni varjoteatteri. Varjot luovat aivan oman maailmansa ja tuovat teatterielämykseen ripauksen lisää taikaa. Varjoteatterityöpajoja ohjatessa on ollut mahtavaa huomata tämän teatterimuodon yksi hienoimmista puolista: ujompikin uskaltaa! Kun yleisö ei näe esiintyjästä muuta kuin varjon, rohkenee arempikin kokeilla esiintymistä.

Lasten kanssa varjoja on hauska muodostaa hahmoilla, joita on ensin askarreltu yhdessä. Luovuus pääsee valloilleen, ja on mielenkiintoista nähdä, millainen varjo hahmolle lopulta muodostuu. Ei haittaa, vaikka leikkausjäljestä tulisi tahtomatta epätasainen tai lopputulos olisi pienempi tai suurempi kuin alun perin suunnitteli. Varjoteatterin taika tasoittaa rösöiset reunat ja kokoakin on helppo muuttaa valon ja valkoisen kankaan välissä hahmoa liikuttelemalla.

Ja kun tila on riittävä, on hupaisaa hypätä itse valon eteen varjoja muodostamaan. Mahdollisuudet tarinoiden tekoon ovat valtavat!

isot-varjot

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia

Onni on kevyet lavasteet

Lavasteet pystyyn liikuntasalissa

Lavasteet pystyyn liikuntasalissa.

Täällä blogin puolella on eletty hiljaiseloa, mutta ilokseni hiljaisuus ei ole koskenut esiintymistahtia. Lavaste- ja rekvisiittakasseja ja -laatikoita on saatu nostella autoon ja autosta pois mukavaan tahtiin. Esityksiä on pidetty niin kirjastoissa, seurakuntataloilla kuin liikuntasaleissakin. Varjoteatteria on tehty nuorten kanssa leirikeskuksessa ja nukketeatteria lasten kanssa olohuoneessa. Esityspaikkojen listalta löytyy kevään ja kesän aikana vielä mm. kirkko, luokkahuone, seuratalo ja puutarha.

Kiertävällä esiintyjällä onni ovat siis helposti mukana kulkevat ja kevyehköt lavasteet ja rekvisiittavarastot. Esitykset pitää saada mahtumaan käytössä olevaan tilaan, joka joskus voi olla yllättävänkin pieni. Kovin paljon lavasteiden varaan ei aina siis voi laskea, voihan olla, että sopivanlaista pöytää ei järjestäjältä löydykään tai taustalle kaavailemiani lavastesermejä mahtuukin tilaan kolmen sijaan vain yksi. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) auto on usein tupaten täynnä tavaraa, kun esityskeikalle lähden.

Onni on omistaa kevyet lavasteet!

Esityksen alkua odotellessa

Esityksen alkua odotellessa

Kirjoittanut Leena Ylimäki, 0 kommenttia