improvisaatio

Näistä syistä itken katsomossa

Näistä syistä itken katsomossa

Teatteri (tai muu taiteellinen esitys) toimii silloin, kun se koskettaa katsojaansa ja kokijaansa. Olen aiemminkin blogissani kirjoittanut, kuinka hyvä teatteri aina vähän yllättää ja itkettää. Joskus poistun esityksen jälkeen pettyneenä, esitys oli ihan kiva, mutta se ei saanut aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Hetken päästä esityksestä ei muista enää mitään. Harmittaa, olisin voinut käyttää aikani siis ehkä toisinkin.

Käyn useita kymmeniä kertoja vuodessa teatterissa työni puolesta, mutta myös omasta mielenkiinnostani tarinoita ja teatterimaailmaa kohtaan. Teatterin ei tarvitse saada aikaan päästä varpaisiin asti vavisuttavaa tunnemyrskyä katsojassa, mutta jokin reaktio sen täytyy saada aikaan, edes pienikin, silloin esitys on mielestäni onnistunut. Kyyneleet tulevat joskus naurun mukana eli ei itku tule vain esimerkiksi surullisesta tarinasta. Kosketetuksi voi tulla niin näyttelijäsuorituksen kuin lavasteiden tai musiikin takia. Tai kun katsoja kokee tarinaan edes pienenkin yhtymäkohdan omaan elämäänsä.

Usein kyyneleet valuvat jo ihan pienistäkin asioista, tai toisaalta aika suurista asioista lopulta. Siitä, että asiat näyttämöllä ja sen takana, esityksen aikana ja erityisesti sitä ennen on tehty tärkeimmät asiat edellä.

Tässä muutama esimerkki:

LUOTTAMUS JA RYHMÄHENKI

Sorin sirkuksen Soriferia esitys oli täynnä huikeita temppuja, joihin vain harva pystyy. Niitä katsoi silmät suurena ja myönnän, välillä kiljahdin ääneen, kun joku lensi ilmassa ilman turvavaljaita tai kolmen ihmisen pyramidi kaatui suorilta jaloilta toisten ottaessa alhaalla vastaan. Temppujen vaikeustasosta kuitenkin viis, kyyneleet valuivat sen takia, että koko työryhmän keskinäinen luottamus toisiinsa oli valtavaa ja se välittyi katsomoon. Jokainen sai vuorollaan loistaa, mutta kukaan ei pärjännyt yksin. Tarvittiin aina joku toinen, joka seisoi taustalla valmiina auttamaan, ottamaan kiinni tai vaikkapa antamaan pudonneen keilan. Esiintyjä, jonka vuoro sillä hetkellä oli loistaa, pystyi loistamaan vain sen takia, että vierellä olivat olemassa ne toiset. Esiintyjä sai luottaa täysillä siihen, että kaverit ympärillä eivät jätä eivätkä petä, jos jokin omassa tempussa menee pieleen. Vain luottamalla muihin esitys oli niin täydellinen kuin se oli. Näitä taitoja tulisi jokaisen meistä opetella.

ESIINTYJÄN SISÄINEN PALO

Tampereen teatterin Saiturin joulu oli ihanan klassinen teatterielämys, jossa sekä tarina että teatterirakennus sai jo aikaan kutkuttavan tunteen. Sanat eivät riitä kuvaamaan virtuoosimaisen Ilkka Heiskasen työtä lavalla. Kuinka pienillä eleillä ja nyansseilla voi kertoa jotakin roolihahmostaan. Pitkän linjan ammattinäyttelijöiden kohdalla joskus huomaa lavalla sen, että tämä esitys on yksi työpäivä muiden joukossa. Työ tehdään liukuhihnalla kuten missä tahansa muussakin työpaikassa. Mutta kun esiintyjällä on sisäinen palo ja into työhönsä, se välittyy myös katsojalle ja imaisee ihan eri tavalla mukaan seuraamaan tarinan kulkua.

YKSINKERTAISUUS

Teatteri Lapuan Kirkasta kertova musiikkinäytelmä Hetki lyö sai takarivissä padot aukeamaan ihan kunnolla. Yksinkertainen lavastus ja joidenkin merkittävien kohtausten pysähtyneisyys ja yksinkertainen toteutus antoi katsojalle enemmän kuin se, että ne olisi näytelty suurieleisesti alleviivaten. Joskus asioiden pelkistäminen ja riisuminen on voimakkaampaa kuin hetket, joissa katsojan eteen läväytetään kaikki mahdollinen valmiiksi pureskeltuna. Intohimo teatteriin, ryhmähenki ja sitoutuneisuus siihen, mitä ollaan tekemässä paistoi koko esityksestä. Ja tässä se teatterin upeus onkin. Jokaiselle löytyy paikka. Jokainen on osa porukkaa, niin pitkään teatterimaailmassa kasvanut upeaääninen pääosanesittäjä kuin arempi ensikertalainenkin näyttelijä.

 

Listaa voisi jatkaa pitkään. Teatteri on maailma, jossa jokainen saa kasvaa ja vahvistua omaksi itsekseen. Löytää oman tapansa olla. Teatterin tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta samaan muottiin mahtuvaa ulkoaohjattua marionettia, vaan etsiä jokaisesta ne omat vahvuudet, taidot ja upeat elementit, joita ei ehkä muuten kukaan (henkilö siis itsekään) tule huomanneeksi.

Teatterin tehtävä ei ole näyttää, miten asiat ovat, vaan laittaa katsoja pohtimaan, että onkohan tämä asia näin. Teatteri ei ole vain katsomista, parhaimmillaan se on katsomossa istujallekin kokemista. Tulemista osaksi tarinaa omalta paikaltaan, omien ajatusten ja tuntemusten myötä.

Teatteri on ihmeellinen maailma, jossa ei loista vain päätähtiä. Takaverhon takana on ehkä se porukan hiljaisin ja arin, mutta silti yhtä tärkeä lenkki koko ketjussa. Ja kun tätä kokonaisuutta ajattelee, niin osallisuus, kuuluminen johonkin porukkaan omana itsenään, se jos mikä, laittaa vähän herkistymään.

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in aistit, improvisaatio, teatteri, 0 kommenttia
Hassuttelulla on merkitystä

Hassuttelulla on merkitystä

Vappu, jos mikä, antaa hyvän syyn aikuisillekin hassutteluun, leikkimiseen ja iloiseen improvisaatioon. Suomessa karnevaalikulttuuri on vähäistä, joten edes kerran vuodessa kannattaa ottaa tästä hassuttelusta kaikki irti. Vapun jälkeen voi taas palata jäyhempään ja rauhallisempaan menoon, mutta toivottavasti hieman itsevarmempana omasta ilmaisutaidostaan. Hassuttelulla, oli sitten vappu tai ei, on nimittäin suuri merkitys omiin viestintä- ja vuorovaikutustaitoihin ja niiden kehittymiseen. Hassuttelua voi harjoitella esimerkiksi helpoin draamaleikein.

Improvisaatiot eli ilman käsikirjoitusta tehdyt pienet sketsit, draamaharjoitukset ja muut hassutteluleikit ovat merkityksellisiä erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin ne ovat hauskoja. Hauskat pienet hetket vapauttavat tunnelmaa, rikkovat jäätä ja ryhmäyttävät. Yhdessä jaettu hauska hetki, samalle asialle nauraminen yhdistää. Usein riittää, että joku laittaa päähänsä hauskan hatun, värikkäät viikset tai hullunkuriset silmälasit. Tai että joku puhuu leikillään oudolla tavalla, liikkuu hassusti tai käyttäytyy muuten totutusta poikkeavalla, positiivisella, ehkä suorastaan naurettavalla tavalla. Kun joku uskaltaa pienelläkin tempulla rikkoa totuttuja käyttäytymisnormeja, saa se yleensä muissa paikallaolijoissa aikaan iloa, rentoutumista ja myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jaettu ilo yhdistää.

Lupa toimia toisin

Toinen suuri merkitys erilaisilla improvisaatiotilanteilla ja draamaleikeillä on erityisesti tekijälle itselleen. Kun tehdään improvisaatioharjoituksia, on lupa ja mahdollisuus hetken aikaa toimia toisin, olla joku aivan muu, viestiä totutusta poikkeavalla tavalla. Tällaisessa tilanteessa on mahdollista kokeilla erilaisia tapoja ilmaista itseään niin elein, ilmein, äänin kuin liikkeilläkin. Voi luvan kanssa ilmaista itseään toisella tavalla kuin yleensä, saada pieni kokemus siitä, millaista olisi, jos aina toimisin näin. Tuntuuko se luontevalta, kuinka toimintaani reagoidaan, saanko viestitettyä muille haluamani asiat?

Improvisaatioharjoitusten ja erilaisten hassutteluhetkien myötä saadaan kokemuksia, jotka kertovat tekijälle itselleen, millainen viestijä minä olen: Miten minä esiinnyn ja mikä toimintatapa olisi hyvä vuorovaikutustilanteissa muiden kanssa. Vain kokeilun kautta selviää itselle sopiva ilmaisutyyli. Draaman avulla omia viestintätaitoja voi siis kehittää; rohkaistua toimimaan itselle luontaisella tavalla ja huomata, miten ainakaan ei kannata toimia. Mikä ilmaisutapa sopii minulle ja mikä ei, millaisesta viestinnästä muut ymmärtävät ajatukseni ja aikeeni, millaisen toiminnan seurauksena taas tulen väärinymmärretyksi?

Kun hassuttelulle ja improvisaatiolle antaa silloin tällöin tilaa, kehitymme viestijöinä ja esiintyjinä. Ei niin, että tavoitteena olisi päästä teatterilavoille näyttelemään, vaan niin että erilaiset vuorovaikutustilanteet ja itsensä ilmaiseminen olisivat luontevia hetkiä, oli sitten kyseessä vaikkapa esitelmän pitäminen tai kaupassakäynti.

Rohkeasti siis vappunaamari päähän ja hassuttelemaan!

 

Kirjoittanut Leena Ylimäki in draamakasvatus, improvisaatio, 2 kommenttia